Hajoilua

Tämä nyt tuskin tulee yllätyksenä, mutta tämänhetkinen työmatkani on sieltä ja syvältä. Se tosin itselleni oli yllätys, miten nopeasti ajaminen alkoi tympäistä. Ja alkoi muuten heti ensimmäisenä päivänä paluumatkalla. Joka halvatun päivä liikenteessä on tuhoton määrä edessä hiimailijoita ja perässä roikkujia (kukaan muu ei siis osaa ajaa kuin minä...). Tuskin nypyttäisi ihan näin paljoa, jos saisin ajaa sen sata kilometriä aivan keskenäni ja omaa vauhtiani.

Ja se väsymyksen määrä. Voi hyvä tavaton. Herään puoli kuudelta ja yritän lähteä ajamaan viimeistään seitsemältä. Ja aamuisin näemmä väsyttää riippumatta siitä, olenko selvinnyt edellisenä iltana hyvissä ajoin nukkumaan. Ehkä 5.30 ei vain yksinkertaisesti ole ihmiselle terveellinen ylösnousemusaika. Tänäkin aamuna piti huudattaa Foo Fightersia täysillä, että pysyi hereillä.

Remontti on käsittääkseni aikataulussa. Kylppärin lattia ei ollut sittenkään ollut ylenpalttisen kostea, koskapa sinne oli jo maanantaina valettu joku tasoitesysteemi. Kosteuseristyksen pitäisi valmistua huomiseen mennessä, ja ensi viikolla alkaa laatoitus. Koko shown pitäisi olla valmis viikon 25 loppupuolella. Todennäköisesti vietän juhannuksen siivoten remppapölyjä pois, koska vapaata ei ole ennen heinäkuuta.

Vallan meni nyt valittamiseksi ja voivotteluksi. Jos nyt väkisin positiivisuuksia haluaa kaivaa, niin:

- sentään on kesä

- enää ei palele ihan niin paljon kuin vielä muutama päivä sitten

- töissä aloitti kuun alussa näppärä ruuhka-apu, joten pää ei enää ole leviämässä ihan niin pahasti

- Foo Fighters on hyvä 

Laukussa leipää ja piimää vaan

Viime syksynä tehtiin kaikissa taloyhtiön kylpyhuoneissa kosteusmittaukset. Minun kylppärini lattia on suihkun kohdalta liian kostea, joten arvaa mitä? Kylpyhuoneremontti! Samalla vaivalla laitetaan uusiksi keittiö. Show alkaa tämän viikon torstaina, joten siihen mennessä pitäisi saada puoli kämppää tyhjäksi ja puoli omaisuutta pakattua autoon pakomatkaa varten. Pakoonhan täältä nimittäin täytyy lähteä... 3-4 viikkoa ilman kylppäriä ja keittiötä kahden koiran kanssa on täysin mahdoton ajatus. Kuten edellisen remontin aikana pari vuotta sitten, muutan vanhempieni luokse. Ja kyllä, ajan taas päivittäin 100 kilometriä töihin ja 100 kilometriä "kotiin". Matkustan ympäri maailmaa... tai ainakin ympäri itäistä Suomea.

Kiireinen kevät töissä ja lähestyvä remontti ovat tukkineet pään täysin. En edes oikein huomannut, missä vaiheessa tuli kevät. Yhtenä päivänä vain havahduin siihen, että talon päädyssä ollut lumikasa oli hävinnyt. Pitäisi miettiä rokkiakin jo vähän, mutta en vain jotenkaan osaa. Olin ajatellut viime kesän jälkeen jäädä pois niistä hommista, mutta lupauduin heikkona hetkenäni ottamaan hoitaakseni sellaisen vähän toisenlaisen tontin. Vähemmän vaivalloinen se on kuin se edellinen, mutta pitäisihän sitä nyt vähän jaksaa perehtyä, etenkin, kun asioita tekee ensimmäistä kertaa.

No, asioilla on taipumus järjestyä jopa tukkoisissa päissä ajan kanssa. Jos vaikka sen remontin käynnistyttyä olisi aikaa tuumailla muutakin. Tässä on kuitenkin ollut kaikenlaista tekemistä, mitä ei tavallisesti tarvitse miettiä. On soiteltu remonttifirmoille ja pyydetty tarjouksia, ja soiteltu perään kun niitä tarjouksia ei ole lupauksista huolimatta tullut. (Olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että remonttimiehet ovat aivan oma ihmislajinsa. Tai ainakaan eivät puhu samaa kieltä valtaväestön  kanssa.) On asioitu remonttitarvikeliikkeissä ja valittu laattoja ja pönttöjä ja keittiön kaappeja ja tiesmitä. Välillä on ihmetelty, miksei se remonttimies taaskaan soita, vaikka piti ja lupasi. Vielä pitäisi:

1) kääntää posti remontin ajaksi

2) pakata talvivaatteet vaatehuoneen perukoille (kuten aiemmin totesin, kevät tuli huomaamatta, ja olen riipinyt päälleni mitä sattuu ja mitä vaatekaapista on käsiin tarttunut)

3) kaivella kesävaatteet esiin ja tarkistaa mahdunko niihin enää

4) pakata mukaan ne vaatteet, joihin mahdun

5) pakata mukaan kaikki muu tarvittava

6) tyhjentää kylppäri

7) tyhjentää keittiö

8) rokotuttaa koirat 

9) ostaa koirille ruokaa mukaan

10) huollattaa auton ilmastointi

11) ostaa kylppäritilpehöörit, kuten koukut ja vessapaperitelineet ja sensellaiset

12) keksiä, mihin tungen viherkasvit remontin ajaksi

13) keksiä, miten saan kaiken tämän tehtyä kolmessa päivässä

14) yrittää olla sortumatta suklaan yliannostukseen, joka eittämättä uhkaa tällaisen paineen alla

Tilitystä seuraa.

Ehkäpä maailman aikaansaamattomin henkilö.

Minä nimittäin. Eihän se gradu valmistunut. Eikä edes toisella yrittämällä. Ja blogikin näemmä hyytyi.

Ei minulla tosin ole ollut kauheasti asiaakaan. Yhtä sun toista on tapahtunut, mutta ei vain ole tehnyt mieli kirjoittaa tapahtuneista. Yllättävää kyllä, jotkin asiat eivät ehkä paranekaan sillä, että ne pulauttaa ulos toisten kuultavaksi tai luettavaksi. Ne asiat ehkä pitää pilkkoa omassa päässänsä ihan keskenänsä ennen kuin niistä valmista tulee. Elämää se tämäkin kuitenkin vain on.

Ehkä minä tästedes yritän olla vähän aikaansaavampi, edes blogin suhteen, kun sentään muistin vielä tunnuksen ja salasanankin. Tosin lukijat ovat ehkä jo luovuttaneet, vaan mitäpä tuosta.

Arvoa varten.

Minkä ihmeen takia ihminen ei voi tehdä asioita ajallaan? Miksi, oi miksi? Nyt tämä nimenomainen ihmiskunnan edustaja gradua vaille valmiina filosofian maisterina tuli sen totuuden eteen, että ei riitä, että on gradua vaille valmisi filosofian maisteri. Pitää olla kokonaan valmis gradullinen filosofian maisteri, että tulisi edes jotenkin huomioiduksi työmarkkinoilla. Vähän tyhmäähän se tietenkin on, että 80 sivua tieteellistä ruotsia muka tekee minusta paremman työläisen (ehkä niin olisikin, jos työssäni tieteellistä ruotsia tarvitsisin, mutta kun näin ei tule olemaan). Tyhmää tai ei, asia vain nyt on niin, joten tehdään se gradu sitten. Perkele.

Se vain on niin kamalan vaikeata näin monen vuoden tauon jälkeen. Selailin tänään vanhoja muistiinpanojani kieliopista, lingvistisestä tekstianalyysistä ja kontrastiivisesta analyysistä ja ihmettelin, olenko muka joskus osannut kaiken tuon. Sitten iski hervoton ahdistus siitä, että olin todellakin unohtanut lähes kaiken. Sitten tuska siitä, etten osaa mitään. Varsinkaan kirjoittaa 80 sivua tieteellistä ruotsia idiomeista. Revin tukkaani hetken (se muuten näyttää ylikasvaneine otsiksineen taas jotenkin marttisyrjämäiseltä), kävelin hyperventiloivana edestakaisin makuuhuoneesta olohuoneeseen (pysähdyin tosin välillä keittiöön juomaan vettä, koska hyperventilaatioläähätys tunnetusti kuivattaa kielen). Sitten pakottauduin taas tunnustamaan ja hyväksymään tosiasiat:

1. Kyseessä on vain 80 sivua, jotka pinnistäen kykenen kirjoittamaan vaikka sanskriitiksi.
2. Kyseiset 80 sivua eivät kiinnosta ketään enää sen jälkeen, kun gradu on palautettu ja arvosteltu, josta syystä..
3. .. siitä saatu arvosana on melkoisen yhdentekevä.

Sitten istuin alas, hengitin syvään, hätäilin vähän, ja sain valaistuksen. Onnistuin rajaamaan aiheen (ainakin päässäni) siten, että minun tarvitsee palauttaa mieleeni vain sellainen sopiva osa unohtamaani. Eikä edes tarvitse opetella sanskriittia.

Nyt aion olla itselleni armollinen loppupäivän (mikä tarkoittaa sitä, että en enää kiusaa itseäni graduasioilla, vaikka ehkä pitäisikin takoa nyt, kun rauta on haaleata), käyn ruokakaupassa, yritän olla sortumatta joulusuklaahyllyllä ja yritän mennä ajoissa nukkumaan.

Edelleen keskuudessanne

Kyllä minä edelleen olen, vaikkakaan ei ole ollut mitään sanottavaa lähes vuoteen. Ehkä minulla kohta on.

Palaan asiaan.

Mea culpa, osa 2.

Sävyni on yhtä anteeksipyyteleväinen kuin ennenkin. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että ei minun elämäni nyt niin kovin kiinnostavaa ole, ettäkö joku näistä laiskaakin laiskemmista päivityksistä kärsisi.

Syksy on ollut vaikea. Isän tilanne on huolettanut, töissä on asiat ja ilmapiiri sekaisin, ja sääkin tuntuu olevan koko ajan kovin märkä ja harmaa. Ilonaiheita on pitänyt etsiä melkeinpä väkisin. Mutta niitäkin siis on.

Aloitin uudelleen ratsastuksen. Olen ratsastanut viimeksi säännöllisesti lukion aikoihin, eli Hyvin Kauan Sitten. Tuntuihan se vähän oudolta.. vähän se on niin kuin sen polkupyörällä ajon kanssa, mutta ei sitten kuitenkaan. Sitä muistaa, miten pohkeenväistö tehdään, muttei osaa millään laukata rentona. Hauskaa se on silti - en ole vielä löytänyt toista yhtä tehokasta tapaa saada kaikki ahdistavat mietteet pois mielestä edes hetkeksi.

Olen myös tavannut joitakin uusia ihmisiä, joihin tutustumisesta tuli hyvä mieli, ja sisäistänyt sen, että vaikka joidenkin ihmisten olemassaolo hämmentää kovin, sen kanssa voi elää, vaikkapa sitten niin, ettei ole heidän kanssaan tekemisissä.

Yleensä ottaen elämä on ollut ihan siedettävää, mutta välillä aina tapahtuu jotain, joka laittaa tajumaan, mistä kaikesta kuitenkin jää paitsi, ja sitten sitä taas ajattelee hermonsa solmuun ja aivonsa rullalle. Pitäisikö olla rohkeampi? Pitäisikö ottaa riskejä? Pitäisikö uskaltaa heittäytyä? Pitäisikö osata ajatella vain sitä, miltä itsestä tuntuu?

Äh.

No, jos palataan kevyempiin asiohin, henkilöstä, joka oli taannoin riippuvainen Helleforsin pienistä hedelmäkeittopakkauksista ja kärsi suunnattomasti, kun ne katosivat kaupoista, oli suunnattoman helpottavaa löytää korvike:



Yum-o!

Alive and kicking

Nenäkuono.



A dog-in-the-box.



Sunnuntaiaamun sumu.



Ötökkä.



Tuskaiset saappaat.

Kurjuutta kummempaa.

Rokki oli ja meni. Raadoin viime viikon, valvoin viikonlopun, pakkasin vimmaisena maanantain, ja selvisin hengissä. Artistit olivat tyytyväisiä, jopa niin tyytyväisiä että erään ryhmän viisikymppinen, joulupukin näköinen kiertuemanageri pyysi keikkamyyjältä yhteystietoni ja lähetti sähköpostia, jossa lähestulkoon pyysi kylään Englantiin ja antoi numeronsa. Mitä tuollaiseen vastaa?

Viikonlopusta jäi käteen lukuisat mustelmat, auringonpolttamat huulet ja käsivarret, sekaisa vatsa ja armoton väsymys. Ja tavallaan kuitenkin hyvä mieli siitä, että kaikki meni sittenkin hyvin. Kaikesta huolimatta. Vaikka pelotti julmetusti, että katkeanko kesken viikonlopun ja jätän asioiden sujumisen muiden harteille. Keskiviikkona tuli nimittäin melkoisen huonoja uutisia - isä sai aivoverenvuodon. Perjantaina vähän huonompia - isä siirrettiin täältä Kuopioon. Silloin angstasin niin paljon, etten pystynyt nukkumaan vaikka olin ottanut selän takia lihasrelaksantin yötä vasten. En osannut keskittyä mihinkään kunnolla, ja juoksinkin jatkuvasti pitkin ja poikin ja korjailin omia jälkiäni.

Nyt isä on tuotu takaisin tänne, kuntoutus alkanee pikkuhiljaa, mutta vuoto ei ole hävinnyt minnekään ja aivoissa on edelleen turvotusta. Lihaskoordinaatio ei ole kunnossa, puhe on puuroista ja ajatuksenjuoksu sekavaa.

Ahdistaa tällainen pelkääminen.

Invalidin kodinkohennusprojekti

Ennen:




Jälkeen:







'Jälkeen'in jälkeen:

Old Invalid

Koti alkaa olla jokseenkin kunnossa. Seiniltä vain puuttuvat vielä koristukset, mutta saavatkin puuttua, koska en vielä tiedä, mitä mihinkin haluan. Laitan kohtapuoliin before- ja after-kuvat, jos joku on niin utelias, että tahtoo nähdä miten asun.

Minä sen sijaan en oikein ole kunnossa. Minulla on ollut ongelmia selän kanssa jo vuosikausia, mutta ne ovat pysyneet kurissa, jos vain olen malttanut käydä salilla. No, nyt kun tässä oli kaikkea mahdollista (100 kilometrin työmatkaa autolla viitenä päivänä viikossa neljän viikon ajan, nukkumista minulle soveltumattomalla patjalla neljän viikon ajan, salilla käymättömyyttä enedesviitsisanoakuinkapitkänajan) kevään mittaan, lopputuloksena on ihan heleVetin kipeä selkä. Aiemmin viikolla meinasin itkeä yhtenä aamuna, kun en tiennyt miten päin sen kivun kanssa olisi. Ja sitten varasin ajan lääkäriin.

Minähän en siis mene lääkärille ihan vähässä kummassa. Pään pitää olla kainalossa, jotakuinkin.

Lääkäri totesi, että kyllä siellä jotain nyt on juntturassa, määräsi viikon tulehduskipulääke- ja lihasrelaksanttikuurin ja passitti fysioterapeutin juttusille. Fysioterapeutti puhui nikamista, kirahvinkauloista, nivellukoista ja tiesmistä. Väänteli, käänteli, runnoi ja niksautteli. Pointti on siis se, että minulla on ainakin kaksi nikamaa jotenkin vinossa siten, että jotkut viipakkeet painavat hermoja, josta aiheutuu kipua, joka vetää lihakset puolustusasentoon, joka pahentaa tilannetta. Ei saanut edes naksautettua niitä juminikamia paikoilleen, kun lihakset siinä selkärangan vieressä tönköttivät niin tiukkoina. Jei. Sain lähetteen fysioterapiaan, jonka joudun maksamaan kokonaan itse (lukuunottamatta 30 prosentin Kela-korvausta), koska olen yliopistolla virkasuhteessa enkä työsopimussuhteessa. Reilu peli.

On siis ollut viime päivinä sangen vaivainen olo. Eilen illalla kuitenkin lähdimme naisseurueella taistelemaan sangrian voimalla heinäkuun pakkasia vastaan, ja päädyimme erään yökerhon yläpuoleiseen pubiin. Istuuduimme baaritiskille ja tilasimme fisut. Katseeni harhaili baarin takaseinän pullorivistöön ja kiinnittyi yhteen pulloon.



Jotenkin osui tilanteeseen niin hyvin, että alkoi hihityttää. Sitähän piti myös tilata. Baarimikon ilme oli näkemisen arvoinen - raukkaparan silmät lasittuivat noin viiden sekunnin ajaksi täysin, ja sitten saimme kuulla, että normaalisti sitä tilaavat eläkeläisrouvat jälkiruuaksi.

Heh. Eläkettä odotellessa.

(PS. Se oli muuten pahaa. Eläkepäiville pitää keksiä joku toinen juoma. Portviini ei ole minun juttu.)

Antteeks!

Siinä meni uudenvuodenlupaukset viheltäen tuusaksi. Päivitellään blogia ahkerasti, juu. :D

No, selitän vaitonaisuutta vain kahdella syyllä. Kiire ja väsymys. Molempia on piisannut vähän turhankin paljon. Kuulumiset on tullut pääasiallisesti tiedotettua facebook-statusten kautta - niille noin kahdelle ja puolelle ihmiselle, jotka tätä (ehkä vielä) lukevat ja jotka eivät ole facebookiin langenneet: kooste 18.1.-tämä päivä, olkaa hyvä:

18.1.: nautiskeli Benin ja Jerryn seurasta
18.1.: ja poskien kuumoitus
21.1.: arvioi esimiestänsä
21.1.: laktoosi ei ole ystävä :/
23.1.: is trying to age gracefully
25.1.: strange&graphic dreams
26.1.: ei tiedä, mitä tekisi
26.1.: keksi tekemistä: kotiinlähtö
28.1.: menetti hermonsa. Perkeleen roxio Ei Toimi.
30.1.: tahtoisi nukkumaan, mutta ei pääse käyttämään koiria pihalla niiden hemmetin myrkkykatkujen takia
1.2.: nukkui 12 tunnin yöunet ja kärsii nyt sekaisesta päästä
3.2.: menee näemmä takaisin töihin, vaikka luuli jo joutenolonsa alkaneen
5.2.: odottelee, että päivä kääntyisi hyväksi. Ennusmerkit vähän nihkeitä - vatsavaivaisia koiria, überhuonosti nukuttu yö, ja palkkaakin vielä peritään takaisin. Hmh.
7.2.: (K)'s idiotic neighbour is at it again.
9.2.: on valvonut huolellisesti
10.2.: on taas tiukka täti
12.2.: törmäsi laumaan flanelliruutupaitaisia Finlandia-hymniä laulavia italialaisia ja hämmentyi.
16.2.: vaihtaa kohta työhuonetta kahden oven päähän oikealle.
16.2.: taitaa kutsua tänään Benin ja Jerryn kylään
19.2.: saa tiistaina uuden tukan ja suorastaan täpisee odotuksesta.
22.2.: kuuntelee taas naapurinsa musiikkia
23.2.: ihmettelee suosiotaan tuntemattomien afrikkalaismiesten keskuudessa. Mistä näitä friend requesteja oikein tulee?
23.2.: kuuntelee taas tahtomattaan europoppia.
24.2.: ja ihana naapuri, joka biletti aamukahteen <3
25.2.: ja otsiksen paluu
26.2.: kaikkoaa suihkuun kuoriutumaan Lushin suihkukökkösellä
27.2.: ei ruoki lamaa.
28.2.: ja ikävä vastaisku taistelussa Lamaa vastaan: mastercard napsahti poikki. Itsestään!
28.2.: suree edesmennyttä masteriaan, mutta aikoo silti viettää hauskan illan.
28.2.: if there's a rocket tie me to it
1.3.: and the mother of all hangovers
4.3.: ja nimittämiskirja nro 22
6.3.: perjantai?
9.3.: haaveilee letuista
10.3.: ja kivat sedät, jotka poraa, ähkii, kolisee ja huutaa oven takana <3
17.3.: taitaa lopettaa sianlihan syönnin..
17.3.: ja nimittämiskirja nro 23 - 31.12. saakka!
18.3.: on vähän jotain mieltä ruotsalaisista lampuista ja niiden osasista :P
18.3.: asensi ihkaensimmäisen kattolamppunsa ypöyksin!
19.3.: ja rivakka shoppailurynnistys töitten jälkeen.
20.3.: nitoi peukalonsa nitojalla. Hyvin alkaa viikonloppu.
23.3.: ja tänä iltana omakätinen lampunasennus, osa II. Toivottavasti ei tule plafondia otsaan.
24.3.: on Täysin kypsä kerrostaloasumiseen
24.3.: hyvä pulla, parempi mieli.
28.3.: istuu pimeässä
1.4.: anywhere but here
3.4.: is in need of a plunger.
3.4.: täti sanoo ruman sanan.
6.4.: in need indeed
8.4.: is editing, editing and editing for the following four weeks or so.
15.4.: ja kehityskeskustelu.
17.4.: missä se kevät on? kysyn vaan..
25.4.: kävi tukkopäisenä tapettiostoksilla eikä ole ihan varma, mitä tuli ostettua..
27.4.: uskottelee itselleen että maanantai on Ihan Hyvä Päivä.
29.4.: remonttipaniikki!
2.5.: kypsähti remonttimiehiin. Ne on ihan niinkuin muutkin miehet - eivät ota yhteyttä , vaikka ovat pyhästi niin vannoneet. Ja tämänsorttisessa yhteydenotossa on sentäs kuitenkin rahaa tiedossa. Ei voi tajuta.
4.5.: ja remonttipaniikki vol. 2 - nyt se sitten Oikeasti Tulee, viikon päästä!
6.5.: alkaa nääntyä remonttistressin alle. Asunto tyhjentämättä, maalit valitsematta, tavarat pakkaamatta.
6.5.: hekumoi salskeata rautakauppiasta.
7.5.: omistaa ihan liian paljon kirjoja ja dvd-elokuvia.. huoh.
8.5.: ja sohva, joka aiheutti Kontin sedille välilevytyrän jos toisenkin.
9.5.: and an almost empty flat
9.5.: syö makkaraperunoita lattialla, kun huonekalut on pakattu pois. Ensi yö nukutaankin pelkällä petarilla, jei..
12.5.: ei tajua ihmisiä, jotka köröttävät satasen alueella yhdeksääkymppiä. Räyh!
15.5.: kolisutteli autollansa vieraita kylkiä
18.5.: tarvitsee noin 48 tunnin yöunet.
19.5.: ja kahden viikon remontti mai ääss..
22.5.: osteli huonekaluja ja väsähti.
25.5.: ja asenneongelma.
26.5.: rokotettu, trimmattu ja edelleen vailla omaa kotia.

Siinä siis pikakurssi kevään tapahtumiin. Remontti on pahimmillaan, asun sen ajan koirien kanssa vanhempien luona ja ajan joka aamu 94,8 kilometrin matkan töihin ja joka iltapäivä saman matkan takaisin 'kotiin'. Tätä on kestänyt nyt kaksi ja puoli viikkoa, ja menee ilmeisesti ainakin viikko vielä. Kypsyttää, hajottaa, väsyttää, vituttaa. Eilen aamulla kävin uusimassa jäykkäkouristusrokotteen ja nyt on koko vasen puoli kropasta ihan käsittämättömässä jumissa. Että valivali vaan. :)

No, jotain hyvääkin. Kohta pääsee uudistettuun kotiin kokoamaan huonekaluja - minulla kun on se kummallinen fetissi, että rakastan huonekalujen kasaamista. Yleensä. Ellei ohjeet ole ihan idioottimaiset. Töitä on ja rahaa tulee, se on kivaa.

Sydän räytyy yksinäisnä edelleen. Se ei ehkä aina ole niin kivaa, mutta meneehän tuo, kun ei liikaa ala asiaa ajatella.

Ja nyt lähden suorittamaan päivän toista 94,8 kilometrin erikoiskoetta - palatkaamme asiaan.

Dear Diary, vol. 3.

Heh, on ihan pakko taas. :) Miten sitä tuntuu, että 15 vuotta sitten elämä oli ihan toisenväristäkin jotenkin? Sellaista kullankeltaista?

26.6.1993
No johan oli juhannus. Olin eilen töissä 9-12. Sitten lähdettiin kolmen junalla V-lahteen. Päästiin perille ja lähdettiin etsimään paikkaa Halti-maastokupolille, joka löytyikin H-niemeä vastapäätä olevan hiekkakummun takaa. Teltta saatiin pystyyn ja sitten lähdettiin rannalle. Siellä oli porukkaa ihan kiitettävästi, vaikka moni oli mennyt Joensuuhun, kun siellä oli Dr Alban ja Boney M.

Alkuillasta olin J:n kanssa. Sitten olin lähdössä Pukki-N:n kanssa, kun M hävisi, ja tuli mutkia matkaan, ja sitten huomasin yhtäkkiä olevani A:n pakettiautossa A:n kanssa, ja jopa oli kummallista. Meinasi edetä ihan levottomaksi meno, mutta sitten se yhtäkkiä alkoi puhua NAIMISIINMENOSTA, ja minä sanoin, että minun pitää päästä vessaan, ja lähdin karkuun. Eli siitä ei urjennut sen kummempaa, onneksi. Huh! No, sitten tuli seikkailut S:n kanssa [ex-poikaystävä, joka oli noin kuukautta aiemmin yhtäkkiä lopettanut suhteen ilmoittamatta syytä], kun se oli ihan sekaisin, raukka, ja minä kuljettelin sitä ympäriinsä ettei olisi sammunut jonnekin laiturin alle, ja se oksenteli, ja mulla oli farkuissakin sen oksennusta, ja se halusi että minä menen pois, kun ei tahtonu tuottaa minulle taas pettymystä, mutta enhän minä sitä siinä kunnossa voinut päästää harhailemaan. Sanoin, että olenpahan vaikka sitten vain fyysisenä tukena, kun se ei itse pysy pystyssä, ja etten odota mitään ja että olen vain ystävä, jos se niin haluaa. No eipä sen jälkeen kovin ystävällismieliseltä vaikuttanut, kun oltiin kahdestaan Koposten teltassa, joka oli puoliksi romahtanut. NI kävi siellä välillä syömässä, ja kun S aina välillä sammahteli, niin minä sitten sen kanssa juttelin. Ihan mukava se sekin on.. en ollutkaan aiemmin sen kanssa pahemmin puhellut. Niin, ja se, miten minä sinne telttaan jouduin, olikin sitten jommankumman Koposen ja PT:n vika.. näytti, että ihmiset väkipakolla yritti saada meitä takaisin yhteen.

No, yhden aikaan se sitten sammui kokonaan, ja minä kyllästyin ja läksin etsimään M:aa. Se etsi minua myös, ja sillä oli ihan helvetinmoinen pelastuspartio kerättynä minua etsimässä. Loppuyöstä sitten istuksittiin nuotiolla ja puhuttiin niinkuin Hynttyytyhteen-Eijavilpas. Neljän aikaan lähdettiin nukkumaan. Ja herättiin kahdeksalta, kun juna meni ohi noin 50 metrin päässä.. oltiinpa osattu valita teltalle paikka. Sitten lähdettiin taas rannalle, S oli selvinnyt, ja tuli meidän luokse syömään. Sitten käytiin pakkaamassa kamat ja palattiin odottelemaan kyytiä (päästiin Koneen ja E:n kyydissä takaisin). Ja nyt tahdon nukkumaan.

Sitten ollaan lähdössä ystävä R:n kanssa Saksaan. Matkakertomus paikoin ehkä vähän pitkäveteinen. Pahoittelen.

18.7.1993
Huomenna lähdetään... apua!! Perjantaina oli kyllä niin hermoärsy ilta että.. Yksin olin melkein koko ajan, paitsi välillä olin M&J:n kyydissä. MP riepotteli minua takista ympäriinsä ja kyseli intiimejä yksityiskohtia minun ja S:n suhteesta. Ja minä hermosin. Ja sitten se yksi paljastelijamies, mikä sen nimi nyt olikaan, tai no, en minä tiedä mitä se oikein yritti. Sekin riepotteli. Loppuillasta tuli kuitenkin pelastus.. käveleksin JN:n kanssa, kunnes piti lähteä kotiin.

21.7.1993
No nyt olemme täällä Cellessä. Lähdimme maanantaina kolmen junalla Joensuuhun, oltiin yötä asunnolla ja sitten ajeltiin IC-junalla aamulla Helsinkiin, josta matkattiin Finnjetillä Travemündeen. Murphyn laki on osoittanut paikkansapitävyyttä. Travemündestä jatkoimme bussilla Hampuriin, jossa etsimme päärautatieasemaa, joka olikin vain kahden kadun yli bussiasemalta. Todelliset ongelmat alkoivat sitten siellä rautatieasemalla. Metsästimme lippuja, tai siis ei oikein tiedetty, mistä ne piti ostaa, ja sitten jonotettiin eri luukuilla ja minä ostin lipun myös R:lle, joka olikin ostanut jo lipun, ja sittenminäpalautinsenlipun ja sitten oli juna myöhässä eikä tajuttu kuulutuksista yhtään mitään, ja paniikki oli lähellä. No, tänne kuitenkin päädyimme, vaikka juna olikin täynnä erinäisiä ketjupolttajia, huutavia lihavia saksalaismiehiä, mielipuolisesti tuijottavia nuorukaisia, tärykalvoja halkovia avonaisia ikkunoita ja toisten leikkausarpia tuijottavia keltavihreätakkisia tätejä.

22.7.1993
Eilisiltana kauhistuksekseni jouduin juomaan viiniä (kamalaa!!), jota E oli tuonut Ranskasta 18 litraa. Vaatimattomasti. Tänään mennään varmaankin jonnekin tehdasmyymälään, jossa on halpoja vaatteita.

23.7.1993
No ei sieltä myymälästä mitään löytynyt. Sitten käytiin Punaisen Ristin secondhand shopissa, mutta ei sieltäkään löytynyt mitään. Illalla sitten mentiin sellaisille Schützen- und Volksfesteille, ajeltiin maailmanpyörässä ja kaikkea sellaista. Maanantaina täällä alkaa alennusmyynnit. Pitää ostaa vaatteita ja kengät.

L lähti hakemaan jotain A-M:a tänne, kun huomenna lähdetään Potsdamiin linnoja katselemaan. Tällä välin R ja minä pelasimme korttia H:n kanssa ja yritimme keskustella sujuvasti saksaksi. Melko nihkeällä menestyksellä.

Tänään käytiin Hannoverissa eläintarhassa ja sen jälkeen jossain kauppahallissa, jossa oli kamalasti porukkaa.

24.7.1993
Aamulla lähdettiin ajelemaan kohti Potsdamia. Kylläpä huomasi selvästi, kun saavuttiin entisen Itä-Saksan puolelle. Kaikki näytti niin ankean harmaalta ja likaisenruskealta. Masentavaa. No, kuitenkin, Potsdamissa käytiin Sanssoucin linnassa ja sitä ympäröivässä puistossa ja muissa rakennuksissa (oli kiinalaista teehuonetta, talvipuutarhaa, roomalaista kylpylää ja joku sellainen talvipalatsi [tai joku], jossa oli iso sali, jonka seinät oli koristeltu simpukoilla ja jalokivillä). Linnat oli rakennuttanut vissiinkin Friedrich Suuri, joka oli itse asiassa kovin, kovin pieni.

Sitten ajettiin Berliiniin. Ja tietenkin nähtiin Brandenburgin portti, jonka vierestä kulki Berliinin muuri. Masennuin kovin, kun käytiin katsomassa pakoon yrittäneiden, muurille ammuttujen muistomerkkiä. Yksinkertaisia valkoisia puuristejä, joihin oli käsin kirjoitettu jokaisen kuolleen nimi, ikä ja kuolinpäivä. Nuorin oli kaksivuotias.

25.7.1993
Tänään käytiin kaksilla kirpputoreilla. Ensimmäiset oli siinä kylässä, joka on niin kurja, että variksetkin lentää sen yli selällään - nimeä en taaskaan muista. Sieltä ostin kuivakukkakimpun sellaiselta ihanalta vanhalta mieheltä. Ostin myös sellaista vaniljantuoksuista tuoksuöljyä. Toiset taasen olivat täällä Cellessä, ne oli isommat, mutta en löytänyt sieltä mitään.

30.7.1993
Tänään söimme aamiaista L:n kehitysvammaisten kanssa. Sitten, kun L vei ne takaisin, me R:n kanssa siivosimme ja poimimme luumuja suoraan puusta. Enpä ole koskaan niin hyviä luumuja syönyt, nam. Ja sitten lähdettiin taas kaupungille ostoksille. Illalla oli Zöllnerstrassella sellaiset katujuhlat.. päivä oli ollut mahdottoman kuuma, ja kuinkas sitten kävikään? Tuli ihan infernaalinen ukkosmyrsky. Vettä tuli esteristä ja salamoi joka toinen sekunti, ja jyrisi niin, että hyvä kun ei tärykalvot puhjenneet. Ja ihmiset, joita oli PALJON, joivat olutta ja pakkautuivat kaikkien mahdollisten katosten alle ja kaikilla oli hauskaa.

31.7.1993
Tänään kävimme Bergen-Belsenin keskitysleirillä, tai sen muistomerkillä, joukkohaudoilla sekä museossa. Kokemus oli kieltämättä hyvin kiinnostava, mutta samalla ihan kamalan pelottava. Ei siitä oikein voi edes kirjoittaa.

2.8.1993
Tänään mennään varmaankin taas ostoksille hankkimaan viime hetken ostelot. Ylihuomenna nimittäin koittaa kotimatka.
---
No, kävipä niin, että meidän piti lähteä katsomaan sellaista linnaa 60 km:n päässä, mutta se onkin maanantaisin suljettu maanantaisin. Menimme siis sinne ostoksille sitten. R taisteli ja taisteli, ja sai kuin saikin otettua E:stä kuvan.

3.8.1993
Viimeinen päivä. Tänään käytiin Wienhausenin luostarissa. L vei meidät sinne samalla, kun vei E:n kouluun ja meidän oli tarkoitus tulla kävellen takaisin. Piti vain löytää Sandlinger Kirchweg, jonka päästä lähti polku metsän läpi joka vei sille yhdelle tielle. Näyttihän se L meille sen, mutta eihän me sitä enää löydetty, ja harhailtiin siellä varmaan tunti. Oli kamalan kuuma, hirveästi paarmoja, eikä ollut yhtään kiva.

Onnistuttiin kuitenkin löytämään kotiin. Sitten lähdettiin vielä katsastamaan Marienburgin linna jossain Hildesheimin lähellä. Hieno oli.

4.8.1993
Tänään sitten lähdetään kotia kohti.
---
Matka ei ole oikein sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Meinattiin ensin myöhästyä junasta, kun joka paikassa oli kauhea ruuhka. Selvittiin kunnialla Hampuriin, käytiin syömässä McDonaldsilla ja mentiin odottelemaan bussia, joka oli myöhässä. Ei se näin jälkeenpäin ajateltuna haitannut yhtään, sillä Finnjet oli 3½ tuntia myöhässä. Siinä terminaalissa odotellessa kiinnittyi huomio sellaiseen kummalliseen saksalaiseen tyyppiin, joka koko ajan puhui itsekseen. Välillä ihan kuin olisi kuunnellut hiljaa, välillä hymyili ja sitten taas selitti kamalasti. [Ja tämä siis aikana ennen matkapuhelimia ja hands free -laitteita.]

Kun sitten selvittiin laivalle, niin kävi ilmi, että meidän sleep in -paikat olivatkin täysin erillään toisistaan, vaikka numerot oli peräkkäiset. Onneksi saatiin vaihdettua, kun mies, jonka piti nukkua R:n yläpuolella, suostui ottamaan minun paikan.

Siinä taas vähän paljastuksia menneisyydestä. Tuon matkan jälkeen aloin seurustelmaan varsin pitkäaikaisesti yhden ja saman ihmisen kanssa, joten päiväkirjamerkinnät harvenivat ja tylsistyivät. Pitää katsoa, josko sieltä vielä joku helmi löytyisi...

Mitä minulle kuuluu?

Tiedän, tiedän. Saamaton blogisti olen. Ruoskin itseäni syyllisyydentunnossani henkisesti lähes päivittäin. Mutta tässä minä nyt olen, ja lupaan yrittää vastedes olla tuotteliaampi.

Mitä minä sitten oikein olen tehnyt tuona hiljaiselon aikana? No enpä paljon mitään normaalista poikkeavaa.

Työ
Alunperin minun piti olla taas työtön opiskelija marraskuun alun jälkeen, mutta sitten kollega P yllättäen ja onnettomuudekseen joutui pitkälle sairaslomalle, ja hyppäsin käytännössä lennossa edellisestä, kollega A:n sijaistamisesta P:n kenkiin. Tietyllä tapaa helppoa, kun tiesi kuitenkin suunnilleen, mitä pitää tehdä, mutta silti kovin vaikeata, kun ei Ihan tiennyt, mitä piti tehdä, ja kun ei ollut tottunut mihinkään rutiineihin. Koko ajan sai varmistella, että oli varmasti hoitanut kaiken mitä piti. Työt, jotka sinänsä olivat (ja ovat) mukavia ja kiinnostavia, seurasivat kotiin ja uniin, jonka vuoksi ne tietenkin välillä ahdistivatkin. Ja onhan se muutenkin ylettömän rasittavaa tehdä pätkä siellä, toinen täällä, opetella vähän väliä uusi homma, eikä mikään koskaan ole 'omaa'. No, minkäs teet.. niin kauan, kuin olen vaivainen kandidaatti, minua ei oteta vakavasti. Maisteriksi ei jaksa valmistua, jos on töissä. Mutta mitäs, kun sen kandidaatinkin pitää syödä?

Huh.

No, kollega P on mitä todennäköisimmin palaamassa pian töihin, ja helmikuussa olen varmaankin taas se työtön opiskelija. Jos vaikka oikeasti opiskelisikin sitten...

Seuraelämä
Ei sitä ole. Ainakaan romanttismielistä.

Koirat
Kusti alkaa muistuttaa mustaa ja karvaista tynnyriä. Salskea poikahan siellä karvojen alla on, mutta jotenkin turkki kyljissä liehuu ylettömän kuohkeana ja hävittää Kustin linjakkaat muodot. Hilma taasen sairastui juuri ennen joulua ärhäkkään ripuliin, joka ei meinannut mennä ohi millään. Toipumisvaiheessa ilmeni, ettei se ainakaan toistaiseksi voi syödä sitä entistä ruokaansa (joka kylläkin oli laadukasta eläinkaupan ruokaa, jossa ei edes ole niitä yleisiä allergisoivia aineksia), joten nyt syödään sitten eläinlääkäriltä saatavaa Hill's Prescription Diet i/d:tä. So far so good.


Koti
Tahdon uudet seinät! Tai siis seinäpinnat. Olen kypökyllästynyt noihin rupuisiin tapetteihin. Home improvement -projektissa on tällä välillä mm. ostettu uudelle kirjoituspöydälle kaveriksi nahkapäällysteinen ruokapöydän tuoli, uutta hienoa kirjoituspöytää ja sen kaverituolia komppaamaan hankittu suklaanruskea tikattu päiväpeite ja Kustille pediksi vallan muhkea lattiatyyny. Ja se pesutorni! Oih.. ihana, ihana, ihana.

Sokeri
Taivuin hetkellisesti lopettamaan suklaasaartoni jouluksi ja välipäiviksi. Tosin sitten oli pakko syödä vielä jämät (eli ne rasian huonoimmat tai epämieluisimmat) uudenvuodenpäivänä, joten en voi sanoa, etten ole syönyt tänä vuonna suklaata. Sen kylläkin voin sanoa, etten edelleenkään ole syönyt karkkia maaliskuun 27. päivän jälkeen.

Uudenvuodenlupaukset
1. Yritän olla pitkämielisempi alakerran naapurini suhteen, vaikka tyyppi onkin täysi idiootti. Hyvällä tuurilla se kuitenkin muuttaa parin kuukauden päästä. Yritän olla pitkämielisempi myös jossakin tuolla alapuolella asuvan ja seksuaalisesti erittäin aktiivisen pariskunnan suhteen (ei minua muuten ärsytä, mutta kun siellä sekstataan noin kaksi tai kolme kertaa päivässä, ja se naisosapuoli on aktin aikana melko kovaääninen).
2. En jätä auton katsastusta viimeiseen mahdolliseen päivään.
3. Väännän sen hemmetin gradun valmiiksi heinäkuun (ja lukuvuoden) loppuun mennessä vaikka maailmanloppu uhkaisi.
4. Tiskaan useammin.
5. Päivitän blogia useammin.

Mutta mitäs sinulle kuuluu?

Hiljaisuus on vaikenemisen merkki.

Olen hengissä. Sanottavaa on ollut välillä vaikka kuinka paljon, vaan ei aikaa eikä energiaa sanoa. Pahoittelen, olen ihan tylsä, mutta kyllä minä vielä tässä jonain päivänä taas avaudun, ihan varmasti. Tänään ei käy, on ihan pakko mennä purkamaan stressinsä fyysisesti urheilemalla, vaikka se niin vaarallista onkin.

Seuraavaan kertaan, siis.

Klip klop klip klop.

Olipa poikkeuksellinen viikonloppu. Eilinen meni kummastellessa, kun ei oikeastaan tarvinnut tehdä mitään. Edes siivota. Olin pikaisesti tiskannut, imuroinut ja järjestellyt jo perjantai-iltapäivänä, kun illemmalla oli tulossa vieraita. Sai vain olla. Kävin kaupassa. Viihdytin koiria. Kuuntelin sadetta. Ja katsoin hämmentävän elokuvan. Naturisteja, kädettömiä naisia, kääpiöitä, jättiläisiä ja kauttaaltaan karvan peitossa oleva Robert Downey Jr, jonka hiusten tukkimaa viemäriä aukoi Nicole Kidman. Ja tykkäsin. Elokuvassa soi parin kohtauksen aikana sellainen pieni sävelmänpätkä, joka jäi kummittelemaan päähän koko viikonlopuksi. Uudestaanjauudestaan...



Ja tänään mentiin klipitiklopiti islanninhevosilla Kolin vaaroilla. Minä, kaksi amerikanihmettä, työkaveri ja työkaverin kolme tytärtä. Jestas kun olikin kivaa pitkästä aikaa! Ja kun päivänvaloa vielä riitti, ajettiin vielä katsastamaan maisema Kolilta Pieliselle.


Paimentuvan Vladimir.


Näillä oli vapaapäivä.


Näkymää Ukko-Kolilta.


Paha-Kolin huurut.

Ja nyt väsyttää ja sohvatuttaa, maha on täynnä metsäsienirisottoa ja läppäri lämmittää reisiä. Olisipa sunnuntai vasta huomenna...

.. eikä ihan näinkään..

Se halvatun hana pitää siirtää kokonaan. Kivaa, saan vielä putkimiehenkin kylään!