Small beginnings, greater ends.

Ehkä tulee turpaan taas jollain tavalla kun sanon tämän nyt 'ääneen', mutta sanonpa kuitenkin. Elämä on ollut jo tovin jokseenkin seesteistä ja ehkä jopa valoisaa. Ja se on oikein virkistävää ja tervetullutta vaihtelua.

Oli mukavaa palata töihin. Vielä mukavampaa oli saada palkka viime perjantaina, ja vielä sitäkin mukavampaa oli törsätä muutaman päivän sisällä siitä lähes puolet. No, ehkä laskujen maksamista ei voi pitää törsäyksenä, mutta kuitenkin. Ostin minä kaikkea kivaakin. Muunmuassa uudet farkut. Koskaan ennen ei ole farkkujen osto sujunut niin tuskattomasti kuin nyt. Sovitin kolmet ja ne kolmannet oli Ne. Ja hämmennys oli suuri, kun piti ostaa kaksi numeroa pienemmät kuin ennen. Samaa ihkua Leen läppätaskumallia kun on ostettu jo aiemminkin - ensimmäiset ovat hiutuneet hajalle ja toiset ovat liian isot. Mutta nämä uudet. Mmmmh. Ihhh. Ja kengätkin ostin! Sellaiset ylikalliit ja törkeän ihanat. Niillä varmaan tepsutellaankin sitten seuraavat viisi vuotta vähintään.

Andy Warhol -vaihe hiustyylin suhteen on nyt sitten jäänyt menneeseen. Nyt on taas sellainen vaiheittain lyhenevä sivuttaisotsis, joka kyllä tuntuu paljon paremmalta ja omemmalta. Varmaan antaa oman lisänsä seesteisyyteen, kun ei tarvitse koko ajan huiskia haivenia pois silmiltä.

Maanantaina sain vihdoin ja viimein sen alemman tutkinnon ulos (niin, sen jonka piti ulostautua jo tammikuussa, mutta kun prosessin hektisyys ja ilmeinen turhuus väsytti ja hyydytti minut tyystin, niin se meni jäihin). Olin tilannut tutkintotodistuksen tulemaan postissa kotiin, ja luulin, että se tulee normipostin seassa, mutta sehän tulikin kirjattuna. Niinpä sitten eilen töitten jälkeen vaihdoin lenkkivaatteet päälle ja tungin uuden puhelimen napit korviin ja kipittelin reippaasti postiin ja takaisin kuunnellen Snow Patrolia. Kotimatkalla iski joku merkillinen antikliimaksi, enkä olisi kotona tahtonut aukaista kuorta ollenkaan. Siinä se lojui olohuoneen pöydällä, ja minä kiertelin, kaartelin ja kyttäilin sitä vaivihkaa tuntikausia. Kusti ja Hilma olivat kuitenkin päivällä tuhonneet samaisella pöydällä oleilleen Changen alusvaatekatalogin ihan päreiksi, joten en uskaltanut jättää kuorta siihen kovin pitkäksi aikaa. Avasin sen siis ja tungin sisukset arkistooni. Mutta nyt sitten ollaan humanistisia poikamiehiä, vaikka se nyt aika turha titteli onkin. On se silti enemmän kuin ennen, ja tottahan sekin vähän sisintä läikähdyttää. Ja lisäähän on luvassa, kun enää ei puutu kuin se iso gee.

Vaan on valoisuudessa se surullisempikin puolensa. Viimeinen paikallinen rakas ystäväni S muuttaa kauaksi poies, joten nyt sitten jatkossa joutuu vuodattamaan modernin naisen tuskaa ja hehkutusta internetitse ja puhelimitse, ja yöulkoilu varmaan hyytyy nollaan, ellei jopa sen alapuolelle. Hieno juttu kuitenkin S:n kannalta tämä ympäristönmuutos. Minun pitää vain sopeutua.

Ehkä tästä seuraa vielä jotain hyvääkin. Joskus.