Naamakirjailua, kirjallista tuskailua ja draamaa hevi-osastolla

Tänään se sitten tapahtui.

Minusta tuli Facebookin uhri.

Ihmettelin suuresti pitkin syksyä, kun vähän väliä tunki jostain luukusta ilmoitus, että joku oli lisännyt minut ystäviinsä. Oliko minulla muka ystäviä? Hyvänen aika. Laiska kun olen, niin en kuitenkaan vaivautunut tutustumaan systeemiin sen enempää.

Kunnes ne ilmoitukset rupesivat ennemminkin ärsyttämään. Vannoin jo suureen ääneen eräälle minut lisänneelle, että 'minähän en sinne liity!'. Kyllä minä sitten olen heikkohtahtoinen: meni pari päivää, niin jopas sorruin.

Joten siellä ollaan, siis. Oikealla nimellä löytää, jos joku tahtoo etsiä.

Tämä päivä on mennyt ihan hukkaan. Piti olla jo vähintään kaksi esseetä kirjoitettuna tähän mennessä, mutta montako on valmiina? No ei yhtään. Montako on alulla? No ei yhtään. Meni vain tyhjän word-asiakirjan tuijotteluksi ja ajatusten jahtaamiseksi. Sitten huomasin, että viikonloppuna ostetut ruispalat olivat jo homeessa (?!), joten pakkohan se oli kauppaan lähteä. Ei voi olla ilman leipää. Vaikkei sitä söisikään, niin sitä pitää olla!

Kaupassa sitten asioin myös hevi-osastolla. Valitsin siinä valioyksilöä korianteriruukkujen joukosta, kun sieraimiini kantautui pistävä vanhan miehen partaveden tuoksahdus. Enemmänkin kuin tuoksahdus - tulvahdus suorastaan. Lähistöllä ei kuitenkaan ollut miehiä. Hmm. Pitkän kantaman kölninvettä? Valitsin korianterin lisäksi vielä paprikan, punnitsin sen, ja jatkoin matkaani.

Mutta se tulvahdus seurasi minua. Kuikuilin taakseni, josko siellä sittenkin olisi pistäväntuoksuinen vanha mies vaanimassa, mutta eihän siellä ollut. Yritin hengittää suun kautta ja toivoin, että haju laimenisi kassalle päin kävellessä.

Mutta eihän se nyt niin käy. Se seurasi minua kotiin. Nostelin ostoksia jääkaappiin, kun tajusin, että se haju lähtee minun omista käsistäni. Joku oli varmaan hölvännyt old spicea niille koriantereille, tai sitten sen vaa'an painikkeet oli sillä kyllästetty. Minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. En tunnusta olevani käyttäjä. Non est mea culpa!

Hyi.

Olen pessyt käteni ties kuinka monta kertaa ja Vieläkin minä haisen. "Out, damn'd spot! out, I say!"

Personal daemons

Kirjallisuus valuu korvista

Pää täynnä kirjaimia. Sellaisessa järjestyksessä, joka käy järkeen ruotsia osaavalle. Minä en ole ollenkaan varma, ymmärränkö enää. Menossa viikonlopun jälkeisistä vapaapäivistä toinen, vielä yksi jäljellä. Aikomuksena oli alunperin pykäistä kaikki kuusi ruotsin kirjallisuusesseetä näiden viiden päivän aikana. Noh, valmiina on yksi, mutta siihen sitten vuodatettiinkin sydänverta, kyyneliä ja tiesmitä. Huomenna on pakko kirjoittaa kaksi monikulttuurisuusverkkokurssiesseetä, joten vähän jää vajaaksi kirjallisuusesseesaldo. Mutta ei voi mitään.

Tiedotus sukulaisille: vanhemmat olivat kaataneet pihastansa koivun. Nyt näyttää kuusi orvolta. Kävin vierailulla ja vaihdatin samalla talvirenkaat. Sain tällä kertaa jopa operoida tunkkia! Aiemmilla kerroilla olen saanut vain katsoa vierestä, kun isä 81-vuotiaan innolla tekee kaiken itse. Isä, edelleen 81v, oli muuten itse kaatanut sen koivunkin. Ja juossut hirvimetsällä. Polttopuita piisaa talven varalle, ja pakastin pullistelee lihaa.

Sydänsurut on syvältä. Vaikkei niitä nyt koko aikaa mietikään, niin silti on sellainen alakuloinen perusvire, ja kun kuulostelee hetkon, mistä se johtuu, niin kyllä se palaa aina vain siihen yhteen asiaan. Voisi jo tyyppi poistua minun päästä, kun teki totaalihylkäyksen minun suhteen muutenkin. Jos en kerran kelvannut, niin mitä se vielä miun ajatuksissa haahuilee.. luulisi sillä olevan parempaakin tiedossa sitten kerta.

The Joy of Learning

Eilen oli toiseksi viimeinen luento siitä kurssista, jolle en halunnut mennä alunperinkään.

Meno siellä ei ole sanottavammin muuttunut - kun ennen luennon alkua yritin olla kuulematta sitä kirkumiskakofoniaa, minkä pari riviä taempana istunut tyttölauma sai aikaan, mietin, että ihanko oikeasti tässä ollaan yliopistossa? Vaiko kävelinkö ajatuksissani muutaman sata metriä liian kauas, ja jouduinkin epähuomiossa yläasteelle? (vai mitä ne nykyisin ovatkaan.. yläkouluja?)

Tai ehkä minusta on oikeasti tullut vanha. Ehkä minäkin olin joskus sellainen kirkuva ja kikattava tyttönen enkä vain muista sitä. Rohkenen kyllä epäillä.

No mutta kuitenkin. Joka päivä oppii jotain uutta - minä en muun muassa tiennyt, että englannin kielen verbillä 'bugger' on Sellainenkin merkitys. Nyt tiedän, kiitos karvaisen luennoitsijamme. On paljon valistuneempi olo.

What's your number?

You Are 6: The Loyalist

You have strong relationships and are intensely loyal. People find you easy to love and care for. You like your world to be stable and secure, no surprises. You're cautious. You prefer your inner circle to the outside world. At Your Best: You are courageous, a positive thinker, and expressive. You can take on the world. At Your Worst: You are secretly insecure - which makes you sarcastic, cold, and argumentative. Your Fixation: Doubt Your Primary Fear: Abandonment Your Primary Desire: Security and support Other Number 6's: Mel Gibson, Woody Allen, Jay Leno, Marilyn Monroe, and Julia Roberts.

What Number Are You?

Sisäinen adoptiokoirani

Hesarin koirablogeissa on erään minun laillani Espanjasta koiran adoptoineen blogi. Käyn sitä aina silloin tällöin silmäilemässä ja siunailemassa, että vähälläpäs minä olen Kustin kanssa päässyt. Jos nyt ei ota huomioon niitä järsittyjä kirjoja ja roskiksesta kaiveltuja nenäliinoja ja muita pitkän päivän aikana aikaansaatuja installaatioita. Nyt em. blogissa oli runo, jonka kirjoittaja oli saanut joltain yhdistyksen edustajalta, ja tietysti minä herkässä tilassani tiristin kyyneltä silmäkulmastani sitä lukiessani. Jotenkin kun se kolahti ei vain koirallisesti vaan myös ihan henkilökohtaisestikin.

The Meaning Of Rescue

Now that I’m home, bathed, settled and fed,
All nicely tucked up in my new bed,
I’d like to open my baggage, lest I forget.
There is so much to carry, so much to regret.

Hmmm…. Yes, there it is, right on the top,
Let’s unpack loneliness, heartache and loss
And there beneath hides fear and shame
I still have to unpack my baggage called pain.
I loved them - the others, why couldn’t they see
But I wasn’t good enough - for they didn’t want me.

Will you carry my baggage, will you help me unpack,
Or will you look at my things and take me right back?
Do you have the time to help me recover;
The joy of living - to help me discover?
I pray that you do - I’m so tired you see,
But I do come with baggage, will you still want me?

(Tuntematon kirjoittaja)

Sokerinsyöntikykyni on palautunut. Sen todisti viikonloppuna tuhottu lontoonraesuklaalevy ja kohtalainen määrä irtokarkkia.

Riettaita paljastuksia (tai pukemisia)

Kurjuuden keskellä vietin kerrankin hauskan illan. Hyvä elokuva hyvässä seurassa, jota seurasi myöhäinen illallinen, edelleen hyvässä seurassa, jota seurasi vielä pari olutta, vieläkin siinä samaisessa hyvässä seurassa. Vuodentakainen minäni olisi varmaan hetkunut jalat altaan siinä vaiheessa, kun uuden takkini vetoketjun temppuillessa seuralaiseni nyhräsi pohjoisamerikkalaisella sulavuudellaan sen kiinni. Ihan pyytämättä ja yllättäen! Huhhuh. Melkein jo voisi kutsua riettaaksi toiminnaksi. Ja minä hihittelin tyylikkäästi. Tajusin sentään kiittää avusta.

Elokuva oli Stardust. Suosittelen varsin lämpöisesti - hitsi, sehän ihan nauratti, ja välistä oli niin herkkää, että sydänsurujen synkistämä sieluni miltei kyynelehti salaa. Etenkin Robert De Niro oli varsin viihdyttävä crossdresser-merirosvona. "We always knew you were a whoopsie!" Oijoi.

Nyt sitten kai voi mennä nukkumaan, tai jotain. Takaisin arkeen. Tai ainakin puolitylsään viikonloppuun, ja sitten takaisin arkeen.

Frankly, my dear...

Tänään oli vähän sellainen whatever-päivä. Töissä meni puolet ajasta erään hysteerisen asiakkaan asioiden hoitamiseen (mikseivät ihmiset hoida juttuja hyvissä ajoin.. miksi ne pitää tehdä viime tingassa, ja sitten, jos tapahtuukin jotain ikävällä tavalla yllättävää, niin se onkin viestintuojan [eli minun] vika?). Naapuriyksikön esimiesmadamekin oli taas puuttunut meidän yksikön asioihin ja sotkenut niitä oikein olan takaa, ja niitäkin sitten piti selvitellä ja silitellä. Iltapäivällä oltiinkin sitten kollegan kanssa sen verran kypsää työläistä, että lähdettiin kapinallisina töistä jo kolmelta ja mentiin kaupungille shoppailemaan.

Ja ostin takin, joka maksoi ihan liikaa. Mutta.. ihan sama. Ostin kaksi levyäkin, vaikkei pitänyt. Mutta.. ihan sama.

Minua on kahden eri miesihmisen toimesta (tai no, oikeastaan kolmen) pyydetty kahville ja elokuviin, mutta.. no, ihan sama.

On se niin kivaa, kun mikään ei tunnu miltään, paitsi työ, joka ottaa päähän.

Vaan sekin kun on oikeastaan ihan sama.

Oj va bra.

Sain selville, että minulla onkin ehkä jopa viisi (5!) lukijaa! Tässähän joutuu jo melkein miettimään sanomisiaan ja asettelemaan niitä paremmin.

No ei sentään. Mutta olisihan se hauska tietää, ketä täällä käy, ja josko niitä olisi jopa enemmänkin kuin ne viisi.

Tänään on ollut melkein hyvä päivä. Olin ajattelematta viimeviikkoista kurjuutta lähes koko päivän, kunnes yhtäkkiä puun takaa hyökkäsi ikävä ajatus päähän. Oliko minussa Sittenkin jotain vikaa? Miksi se antoi niin helposti periksi? Miksei minusta taisteltu? Edes vähän?

No, sehän minulle ei selvinne koskaan. Sotken vain ennestäänkin täysinäisen pääni, jos alan tuota murehtimaan.

Pää todellakin on täynnä. Marraskuun loppuun mennessä pitäisi kirjoittaa 6 kirjallisuusesseetä ruotsiksi, 5 kirjallisuusesseetä englanniksi, läpäistä se kämäinen kielentutkimuskurssi (jonka luennoille en yksinkertaisesti MUISTA mennä..) ja laatia kandintutkielma, joka tosin tack och lov saa olla osa gradua. Onnistuu, vallan varmasti, jos vain pysyisin hereillä iltaisin. Se iltaunisuus on nimittäin saanut jatkoa. Eilenkin yritin epätoivoisesti lukea kirjaa, josta pitäisi essee saada aikaiseksi, mutta yksinkertaisesti nukahdin vähän kahdeksan jälkeen.

Pitäisiköhän opetella juomaan kahvia...

Fix me

Kai se elämä alkaa voittaa. Hetkittäin, ainakin. Silti ikävöin ja kaipaan jotakin, jota minulla ei oikein edes ehtinyt olla. Jotakin, tai jotakuta. Eläminen olisi jo melkein siedettävää, kunhan vain aamuisin ei ahdistaisi niin kovin. Enhän minä koskaan ole mikään aamuihminen ollut enkä näin ollen ole pitänyt heräämisen jälkeisiä hetkiä missään mielessä miellyttävinä, mutta viime aamut ovat olleet normaalia tuskallisempia silti.

Tämän viikonlopun lohdukkeja:

1. West Wing. Kannatti ostaa muinoin viisi kautta varastoon. (Nyt kävin tosin käsiksi vain season ykköseen.)
2. Novitan Foxi-lanka. (On muuten alennuksessa nyt.)
3. Coldplay. (Vaikka onkin aika masentavaa.)
4. Alusvaateostokset. (Jostain kumman syystä, vaikka kukaanhan niitä ei tule näkemään.. Changesta kerrankin löysin jotain, eikä ylitunkeileva myyjäkään tällä kertaa ängennyt lupaa kysymättä sovituskoppiin. Osta kaksi alusasusettiä, maksa vain yhdestä. Niin tein.)
5. Edith Södergran. (Jota tosin on pakko lukea, kun pitää sitä tutkintoa päkistää loppuvuotta kohti. Reppanalla meni vielä huonommin kuin minulla, kuoli tuberkuloosiin 31-vuotiaana.)

Katsoin eilen illalla vihdoin ja viimein Uskollisen puutarhurin. Olisi pitänyt jättää se johonkin toiseen kertaan, mutta kun se on odottanut tuolla dvd-kokoelmassa jo iät ja ajat. Hyvähän se oli, mutta masentava.. olisi pitänyt ennemmin katsoa jotain, jossa ihmiset pysyvät hengissä. Eivätkä kieroile ihmiskunnan kustannuksella niin mahdottomasti.

Hilmalta tippuu hampaat. Vihdoin.

When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse

And the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

And high up above or down below
When you're too in love to let it go
But if you never try you'll never know
Just what you're worth

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

Tears stream down your face
when you lose something you cannot replace
Tears stream down your face
And I

Tears stream down your face
I promise you I will learn from my mistakes
Tears stream down your face
And I

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

(coldplay - fix you)

Mitä syödä kun ei ole nälkä?

Tällä viikolla on ollut ongelmia ravinnonsaannin kanssa. En muistanutkaan, miten tehokkaasti sielun kärsimys ehkäisee ruokahalua. Sokeriaddiktionikin on hiipunut - välillä miettii, että sitä varmaan pitäisi syödä kun siihen on tottunut, mutta äkkiä sekin ajatus unohtuu.

Kello on pian puoli kuusi iltapäivällä, ja tähän mennessä tänään olen saanut pakotettua itseni syömään:

- 1 laktoositon ja rasvaton metsämansikkaviili
- muutama pala keltaista paprikaa
- pari haarukallista Amican kesäkurpitsapannua
- pala täysjyväruisleipää
- 1 Extra-lakritsipastilli

Ja siinä kaikki. Kovin on samanvahvuinen ollut ruokavalio koko viikon. Kohta varmaan alkavat aivosolutkin näivettyä. Tiedän, että syödä pitäisi, ja olen yrittänyt ehdotella itselleni erinäisiäkin ruokalajeja, mutta kun kaikki etoo. Alkuviikosta meni sentään sosekeitot alas kun riitti, että sai lusikallisen suuhunsa ja nielaisi. Nyt etoo nekin. Banaanitkin menivät vielä alkuviikosta, nyt ne tuntuvat liian makeilta (ja tämä tulee vannoutuneen sokeriholistin suusta!).

No, jos pluspuolia ajattelee, niin kohta varmaan voin sitten käydä ostamassa ne numeroa pienemmät Leen farkut, jotka edellisellä kerralla jäivät ostamatta, kun muotoilivat vyötärönseutua vähän epätoivotun näköiseksi. Maanantaina olisi palkkapäiväkin..

Menuehdotuksia otetaan vastaan.

Kurkistus elämääni

Edellisen postauksen murheet kummittelevat edelleen takaraivossa, mutta olen vaimentanut ne tekemällä töitä kuin pieni eläin. Eilenkin väsähdin sohvalle ennen (ilta)kahdeksaa - tehokasta, eikö? Sitten parin tunnin päästä havahduin hereille, toikkaroin koirien kanssa pihalle ja takaisin, ja kaaduin sänkyyn. Valitettavan yksin.

Tämä utelu on tullut jo parista suunnasta, joten kaikkien noin kolmen lukijani riemuksi vastailen näihin täällä.

10 vuotta sitten, 1997:
1. Opiskelin ahkerasti. Taisin väkertää proseminaaria, tai jotain.
2. Asuin yhdessä silloisen poikaystäväni kanssa.
3. Otin helmikuussa koiranpennun, Emman.


Viisi vuotta sitten, 2002:
1. Olin eronnut vuotta aiemmin edellämainitusta poikaystävästäni kahdeksan vuoden yritelmän jälkeen.
2. "Opiskelin" vailla päämäärää kyseenalaistaen siihenastiset akateemiset tuotokseni.
3. Järkytyin syvästi, kun hyvä ystäväni ja opiskelutoverini sai aivohalvauksen.


Kolme vuotta sitten, 2004:
1. Ensimmäinen suhdeyritelmäni sen kahdeksanvuotisen jälkeen päättyi suureen sydänsuruun.
2. Aloitin vapaaehtoisen ihmissuhteettoman elämän.
3. Aloitin pätkätyöt yliopistolla.

Vuosi sitten, 2006:
1. 30 tuli täyteen. Ei juhlittu.
2. Menetin Emman. Siitä ei vieläkään voi puhua ilman, että alkaa itkettää.
3. Kärsin mittavasti elämäni kauheimman esimiehen alaisena.

Tähän asti tänä vuonna:
1. Päätin, että vapaaehtoinen ihmissuhteeton elo saa riittää. (Hyväähän siitä ei ole seurannut, suhteettomuus on jatkunut vastentahtoisena.)
2. Adoptoin koiran Espanjasta ja toisen joen takaa.
3. Itselleni hyvin epätyypilliseen tapaan ihastuin oikein head over heels, vaikka miten yritin pitää käsijarrua päällä. (Ja hyvinhän siinä ei käynyt.)


Eilen:
1. Olin virkamatkalla Kuopiossa, kaupunki selvisi siitä hengissä. Ja ihmetyksekseni myös minä.
2. Unohdin kulkutunnisteen kotiin. (En sentään kadottanut, niin kuin edellisen kanssa kävi..)
3. Mietin, mikä minussa on vikana, kun koskaan ei käy hyvin.


Tänään:
1. Tein töitä kuin pieni eläin. Ei oikeastaan edes tekisi mieli mennä kotiin.
2. Mietin, mikä minussa on vikana, kun koskaan ei käy hyvin.
3. Pakotan itseni salille endorfiinihumalan toivossa.


Huomenna:
1. On torstai.
2. Todennäköisesti mietin, mikä minussa on vikana, kun koskaan ei käy hyvin.
3. Odotan perjantaita.

Siinäpä sitä, taas.

Päässä tänään: Gabrielle - Out of Reach

Knew the signs
Wasn't right
I was stupid for a while
Swept away by you
And now I feel like a fool

Mahtuipa taas viikkoon kaikenlaista. Ihan liikaa, jos minulta kysytään. Ihan liikaa sietokykyyni nähden. Ikään kuin ikävät työjutut eivät olisi olleet tarpeeksi - ehei, maailmankaikkeuden mielestä tunne-elämäni ei ilmeisesti ollut vielä tarpeeksi olematonta tai kolhutonta. No, nyt on sekin puute korjattu, anteliaalla kädellä.

Niin, tässähän ehti tapahtua sellaista, että silps ihastui. Vaikka yritti olla varovainen, pitää odotuksensa matalalla ja muistuttaa itseään siitä, miten kivuliaasti kaikki voi päättyä. Jokin pieni optimisminhäive kuitenkin piipitti takaraivossa, että 'ei aina voi käydä huonosti, joskus on pakko tapahtua jotain hyvääkin'. No, miten sen nyt ottaa. Kai sitä hetken ajan sai pienestä ikkunasta nähdä, millaista Voisi olla. Ja niinhän siinä sitten silps otti ja meni ja ihastui kunnolla - silleensä jalataltasalamakirkkaaltataivaalta -tavalla. Ja kuinkas sitten kävikään. Ikkuna vedettiin kiinni, eikä tämä ihmislapsi vieläkään ymmärrä, mitä hittoa oikein tapahtui.

Tämä ilta onkin sitten kulunut sohvalla talouspaperirullan ja ystävän seurassa. (Vinkki kohtalotovereille: vessapaperi voisi olla talouspaperia nenäystävällisempää.) Kiitos Sannalle olkapäästä ja palasten noukkimisesta.

Ja kyllä, oi arvoisa maailmankaikkeus: olen oppinut läksyni. Sydämeni pysyy kiinni. En erehdy enää kuvittelemaan, että olisi minun vuoroni.

Tuntuu kyllä aika pahalta. Kai tästä saa syyttää vain itseään.. ei kai olisi pitänyt hypätä pää edellä, mutta kun minä Oikeasti luulin, että tällä kertaa käy hyvin..

So much hurt,
So much pain
Takes a while
To regain
What is lost inside
And I hope that in time,
You'll be out of my mind
And I'll be over you

Piisiru päässäni

Tell me why
I don't like Mondays
I want to shoot
The whole day down

Eipä voi sanottavammin kehua, että neljän päivän (mukaanlukien viikonloppu) vapaa olisi ehtinyt rentouttaa sielua saatikka ruumista. Mutta ei voi mitään.

Tämä päivä meni taittaessa opasta taitto-ohjelmalla, jota en osaa kunnolla käyttää. (Olen kyllä ilmoittautunut koulutukseen, mutta se on vasta marraskuussa, ja oppaan pitää olla painettuna tämä viikon aikana.) Miedosti ilmaistuna meni hermot, monta kertaa. Yhdistettynä viimeviikkoiseen episodiin à la naapuriyksikön esimies, josta en ilmeisestikään kyennyt pääsemään yli viikonlopun aikana, tämä maanantai vei mehut.

Niin, ja kun kotona vielä on oksenteleva ja surkeakatseinen pikkukoira. Iso oksenteli ensin viime viikon alussa. Ruumiineritteitä jatkuvalla syötöllä. Toinen niistä noin kahdesta ihmisestä, jotka tätä blogiviritystä lukee, pyysi kuvatodisteita Hilman kasvamisesta - tähän on pakko sanoa, että minun kamera käyttäytyy aika huonosti nykyisin. Olisi kai hankittava uusi. Mutta kun olisi hankittava myös uusi jääkaappi, joten pitää harkita hetkon, kumpi on tärkeämpi. :P

Tulisipa äkkiä loppuviikko. Vaikkapa torstai. Torstai olisi oikein hyvä.