Kesäkusti

Hyvää juhannusta!

Kaiken maailman projekteja

Kustilla oli eilen intensiivinen projekti. Lähdin käymään oman itseniparannusprojektin puitteissa salilla illalla, ja tämän noin tunnin mittaisen poissaolon aikana koira oli kaivellut tiensä olkalaukkuuni, kiskonut sieltä esiin nenäliinapaketin, joka oli silputtu huolella ja taidolla pieneksi sipruksi eteisen matolle. Huulirasvakin oli kaiveltu esiin hylsystään, nakerreltu rikki, ja herkullinen (?) voide hävinnyt parempiin suihin. Taannoisen flunssan ajoilta laukussa oleillut Vicks-pastillirasia oli revitty auki ja pastilleja nuoleskeltu, pureksittu ja levitelty matolle. Syömiskelpoisia ne eivät Kustista ilmeisesti olleet. Meikkipuuterirasiakin oli saanut kyytiä, mutta säilynyt ehjänä.

Pitkästä aikaa vähän äksöniä, siis.

Kustin edellisen kirjaprojektin (kaksi pureksittua kirjaa) jälkeen päätin vaihtaa kirjahyllyn uuteen. Sellaiseen, missä kirjat ovat ylempänä ja/tai kaapinoven takana piilossa. Tämän kirjahyllyprojektin aloitin pari viikkoa sitten, kun tilaamani hylly viimein saapui eräänä perjantai-iltapäivänä. Purin vanhan hyllyn osiin, raahasin osat selkä vääränä alakertaan kellarikomeroon, availin uuden hyllyn osat sisältävät pakkaukset, menetin hermoni käsittämättömän huonoihin kokoamisohjeisiin, kokosin hyllykompleksia 24 tunnin ajan (tosin nukuin yöunet siinä välissä) ja tajusin, etten taida saada sitä omin voimin pystyyn. Hmh. No, konstit on monet, kun itsepäisesti yrittää pärjätä kaikessa yksin. Aikani ähellettyäni hylly nousi horisontaaliasennosta vertikaaliasentoon, ja olin siitä kovin ylpeä. Mustelmat ja naarmut kaikesta todisteena.

Hylly oli kuitenkin erisävyistä puuta (tai no, mitä kalustelevyä ne nyt ovatkaan..) kuin aiempi sisustukseni. Riiteli silmissä olohuoneen ikkunan edessä olleen matalan hyllyn kanssa. En tykännyt. Projekti siis jatkui - kävin ostamassa samansävyisen tason toissapäivänä. Varastopoika kärräsi sen autolle ja puhelsi kovin, kun nosti sen kyytiin. Kysäisin varovasti, että painaakohan pakkaus kovinkin paljon. Poika vastasi, että ei sitä yksi ihminen kyllä minnekään kantele. Hah, ajattelin minä, sehän nähdään. Mutta oikeassahan se poika oli, hädintuskin sain pakkauksen ulos autosta ja raahattua maata pitkin ovelle. Siihen mennessä olikin pakkauspahvi jo nirhautunut rikki, ja lopulta paketti piti repiä auki alaovella ja sisukset kantaa viidessä erässä kolmanteen kerrokseen. Lisää mustelmia ja naarmuja. Vanhojen hyllyjen purku ensin (tällä kertaa osaset jäivät olohuoneen nurkkaan, kellarikomeron kanaverkkoseinät pullistelevat jo) ja uusi kasaantui pikavauhtia projektin alkuvaiheeseen verrattuna.

Nyt sitten vähän hätkähtää joka kerran, kun olohuoneeseen kävelee. Uutuuksia, hui.

No place like home

Koneeni ei sitten syöksynytkään roihuavana tulipallona Itämereen. Toivottavasti se ei ollut kenellekään kovin suuri pettymys - itseäni se ainakin ilahdutti suuresti.

Odense oli ihan mukava paikka. Olisi siellä mielellään viipynyt pari päivää kauemminkin ja katsellut kaupunkia kaikessa rauhassa. Tanskaa en kyllä ymmärtänyt millään, paitsi silloin, kun eräs mukava färsaarelaissetä puhui. Mutta ei kai se mitään, ehkä siihen tottuu.

Mukavaa oli palata kotiinkin. Kusti oli käyttäytynyt hoitopaikassaan esimerkillisesti ja ilmeisestikin myös viihtynyt, koska nyt mököttää eteisessä ja tuijottelee vain ovelle.

Minä taidan nyt lähteä lenkille, tai jotain. On tullut istuttua ihan liikaa viime päivinä.

happiloppuuahistaa...

Ihhhhhhhh.

Ihan liikaa tekemistä, sekä töissä että kotona. Ja ylihuomenna aamulla pitää lähteä Tanskaan! Hmh. Ja takaisin ei ole tulemista ennen sunnuntaita. Enkä minä tunnetusti pidä lentämisestä.

Minulla käy töissä ihan kummallisia asiakkaita. Vaitiolovelvollisuus estää kuvailemasta sen laveammin, mutta sen voin sanoa, että jotkut voisivat käydä vähän useammin suihkussa ja täyttää ne lippusensa ja lappusensa parhaan kykynsä mukaan ennen kuin tulevat siihen pöydän toiselle puolelle tuoksahtelemaan. Voisivat miettiä, voiko kanssaihminen ehkä tuntea olonsa kiusaantuneeksi rävähtämättömästä katseesta ja sangen originellista naurahtelusta. Voisivat myös harkita, montako kertaa päivässä olisi asiallista vierailla. Minusta kolme on jo vähän liikaa. Voisivat myös opetella pysymään sen pöydän toisella puolella eivätkä hivuttautua viereeni tuijottamaan tietokoneeni näyttöä. Vastaukset kaikkiin maailman kysyttyihin ja kysymättömiin kysymyksiin eivät löydy sieltä. Eikä myöskään elämän tarkoitus.