Why so blue panda bear?

Muistelin tässä aiemmin tänään niitä tekemiäni uudenvuodenlupauksia.

Tänä vuonna kuitenkin mietin, että 1) lopettaisin erään ex-tapauksen blogin lukemisen, 2) lopettaisin tämän ex-tapauksen uuden puoliskon blogin lukemisen, 3) enkä enää koskaan antaisi kenenkään, Kenenkään hallita tunne-elämääni niin voimallisesti, että jos tämä henkilö päättäisi ulostaa minut elämästään, en romahtaisi ja menettäisi toimintakykyäni osin tai kokonaan edes vähäksi aikaa (niin kuin kävi viime syksynä). Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainakin yritän.

Ja tietenkin 4) syön vähemmän sokeria ja käyn useammin salilla jne jne.

Noh. Lupaus numero yksi: pidetty. Lupaus numero kaksi: pidetty. Lupaus numero neljä: en ole syönyt karkkia viiteen viikkoon, ja salikorttikin on viuhunut useammin kuin viime vuoden loppupuolella. Eli pidetty.

Mutta se lupaus numero kolme. Olen pettynyt tänä vuonna jo kahdesti. Ensimmäinen meni ohi melko kivuttomasti. Jälkimmäinen kerta kuitenkin kirpaisi yllättävänkin paljon, vaikkei juttu nyt todellakaan ehtinyt edes kehittyä miksikään. Ei minusta näköjään ole lupaamaan mitään tuollaista, koska joku kuitenkin aina valtaa sen tunne-elämän ja hallitsee. Tahdon tai en. En osaa olla antamatta itsestäni kaikkea.

Ehkä minun pitäisi vain pysytellä erossa sellaisesta. Ainakaan minun ei kannata kuvitella, että jaksaisin kestää ylettömän määrän pettymyksiä. Jostain kai pitäisi tiirailla sitä aurinkoa, joka paistaisi tähän risukasaan, mutta enpä kyllä jaksa. En ainakaan vähään aikaan. Mutta kuusi ja puoli vuotta on ihan helvetin pitkä aika olla yksin..

Tai no, jos totta puhutaan, niin olihan minulla tänäänkin miesseuraa. Vaikka karkkia en olekaan syönyt, niin jäätelöähän ei sellaiseksi lasketa. Vietin oikein rattoisan tunnin sohvalla herrojen Ben&Jerry kanssa ja katsoin puolella silmällä Without a Tracea ja tuijottelin puolellatoista Benin ja Jerryn suklaista olemusta.

Väsyttää...

Joensuulaista porakidutusta.

Euh.

Yksi alakerran asunnoista vaihtoi omistajaa kuunvaihteessa. Uusi tekee tai teettää siellä remonttia. Joka on siis alkanut siellä kuunvaihteessa ja on meneillään edelleen. 25.4.

Nyt siellä on porattu koko tämä viikko. Joka päivä. Alussa sen kesti, mutta nyt ei oikein enää. Tekisi mieli paeta jonnekin, mutta kun on vähän pakko tehdä kotihommia. Se ääni tuntuu jo pään onteloissa ja hiusjuurissa ja varpaankynsien alla. Jos sitä kestää vielä viikon, niin olen ensi perjantaina valmis tunnustamaan Ihan Mitä Tahansa, Jimmy Hoffan olinpaikasta siihen, kuka varasti Ahti Karjalaisen soutuveneen.

Voi kun voisikin paeta jonnekin kauas vähäksi aikaa.. jos vain tietäisin, että koirista pidetään huoli, ja ettei pakenemisesta seuraisi konkurssi, ja jos se lentäminen ei olisi niin ylenpalttisen kamalaa, niin lähtisin Heti.

Päivä jona Ilmaria nypytti.

Ei ole viime aikoina pahemmin blogituttanut. On ollut vain hajanaisia ja repaleisia ajatushäiveitä, joista ei ole oikein ehtinyt saada kiinni. Ei ne koossa ole nytkään, mutta no, onko ne nyt oikeastaan ikinä...

Meinasin ajaa viikonloppuna kolarin. Säikäytti aika lailla. Olen luonnollisestikin ollut jo kauan sitä mieltä, että muut eivät osaa ajaa Ollenkaan (sarkasmia, sarkasmia), ja viikonloppu kyllä vahvisti tuota mielipidettä entisestään. Lähdin lauantaina käymään vanhempien luona ja vaihtamaan kesärenkaat. Jo menomatkalla äimistelin, kun niin monesta autosta näytti olevan vilkku rikki, ja kun vielä kolmion takaa katsottiin asialliseksi hyökätä eteen. Tulomatkalla sunnuntai-iltana sitten olin saada sydänkohtauksen, kun ohituskieltoalueella sellaisen pitkäkestoisen mutkan takaa huristeli vastaan rekka omalla kaistallaan ja rekkaa ohittava henkilöauto minun kaistalla. Jaiks. Hikisesti ehti koukata rekan eteen, eikä minun sentään tarvinnut kurvata ojan kautta. Salpaa henkeä vieläkin.

Oikeasti, saisivat opetella ajamaan. Ehkä niillä on joku death wish, mutta voisivat pitää mielessä, että muilla ei välttämättä ole.

Ilmeisesti on niin, että koko maassa on myynnissä yhteensä ehkä noin 12 säkkiä Nutro Choice -koiranruokaa. Luonnollisesti se on juuri sitä merkkiä, mitä sekä Kusti että Hilma syövät. Kustin ruuat alkoivat olla vähissä, joten piipahdin eilen eläinkaupassa ostoksilla. Vaan kun ne hyllyt oikein hohtivat tyhjyyttänsä. Oli yksi 2 kg:n pussi light-ruokaa, jota Kusti syö, kaksi 2 kg:n pussia Holistic Carea, jota Hilma syö, ja kaksi 7,5 kg:n säkkiä Mini Maintenancea. Siinä kaikki. Hyllynreunassa oli lappu, jossa maahantuoja pahoitteli tilannetta, ja perusteli puutosta raaka-ainepulalla ja EU:n tuontisäädöksillä ja Etelä-Euroopan maatalouspolitiikalla ja tiesmillä. No, sain sentään ne kahden kilon pussit ostettua, mutta eihän sellainen ainakaan Kustilla kovin kauaa kestä. Pitää ehkä vaihtaa takaisin entiseen ruokaan.

Kyseisessä eläinkaupassa on ulko-oven vieressä kattoon asti ulottuva lintuhäkki ja siellä kaksi papukaijaa, Lassi ja Ilmari. Yleensä kaupassa asioidessani ne ovat aina vain möllöttäneet orsillaan. Toissa kerralla oli meneillään jotain draamanpoikasta, koska elikot räpistelivät ja metelöivät kuin mitkäkin. Ja eilen Ilmaria nypytti. Lassi hengaili häkin seinustalla ja tarkkaili kaupan tapahtumia, mutta Ilmari istui ruokakupin edustalla, tunki päänsä kuppiin ja sinkautti nokallaan kupin sisuksia vähän kerrallaan häkin lattialle. Kerta toisensa jälkeen.

Minuakin nypyttää. Pitäisiköhän minunkin ruveta heittelemään ruokaa. Nypyttää, kun en taas tajua, mitä ihmis(t)en päässä liikkuu, miksi ei voi kertoa, mitä liikkuu (vai liikkuuko mitään) - varsinkin, jos minä olen kysynyt asiaa suoraan.

No mutta, kai tähän pitäisi olla jo tottunut. Vaikka sitä toivoo, että ihmiset käyttäytyisivät jollain tietyllä tavalla, niin harvoinpa ne niin tekee. Ja siihenkin on aina syy. Olisi vain huojentavaa kuulla se syy, edes joskus.

Uutisia.

1. Aiemmin etsintäkuulutetut laventelinsiniset Valiseren rintsit ovat ilmoittaneet olemassaolostaan. Olivat hermolomalla sängyn alla, palasivat kotiin vahingoittumattomina. Esprit'n housuista otetaan edelleen vastaan havaintoja. Samoin yhdestä kappaleesta mustaharmaaraidallista marimekon sukkaa.

2. Hilman silmät alkoivat maanantaina vuotaa epämääräisen vihreätä töhnää. Tiistaiaamuna mentiinkin sitten käymään lääkärillä, joka tunki silmiin paperiliuskoja ja kirkkaanvihreitä tippoja, ja sanoi sitten, että silmät ovat ehjät mutta limakalvot ärhäkästi tulehtuneet. Saatiin tippoja. Hilma oli reipas.

3. Minulla on otsatukka! Tai no, olihan minulla ennenkin, sellainen sivuun vedetty, mutta nyt on ihan sellainen normaali, alaspäin suuntautunut. Totuttelen edelleen.

4. Huomenna tulee kaksi viikkoa siitä, kun söin edellisen kerran karkkia. Outoa: en edes tietoisesti, tai siis päättämällä päättänyt ryhtyä lakkoon. Ei vain ole tehnyt mieli. Paitsi eilen illalla oli vähän suklaanhimoa ilmassa, mutta se oli vain siksi, kun otti päähän. Meni ohi, sekä himot että otatukset.

5. Seuraavaksi aion tiskata ja imuroida. Käsittämätöntä, minkä määrän hiekkaa kaksi koiraa saa kannettua sisään muutamassa päivässä...

Finders, keepers?

Minulta on kadonnut omaisuutta. Esprit'n vaaleanharmaat trikoopöksyt, joiden kiristysnauhaa on koira järsinyt joskus muinaisuudessa. Ja Valiseren laventelinsiniset rintsit. Minun lempirintsit, muuten.

Löytäjä ei saa pitää. Löytäjä palauttaa löytönsä välittömästi allekirjoittaneelle.

En oikein tajunnutkaan, miten paljon viime päivinä on paistanut aurinko. Kun tänään ei näemmä paista, eron huomaa tuskallisen selvästi. On niin kylmäkin, ja yöllä satoi vettä. No, lumi sulaa silti.

Taittelut on viimein tehty, joten nyt minun pitäisi sitten keskittyä taas niihin omiin rävellyksiin. Jos vaikka tällä viikolla saisi hoidettua ne viimeiset kirjallisuusesseet, niin sitten pääsisi härväämään ne hallinnolliset piperrykset alta pois ja saisi edes sen alemman tutkinnon ulos. (Sehän jäi sinne vielä odottamaan.) Ja sitten se gradunkamaluus... uh ja yök.

Olin muuten taas huonoilla teillä lauantaina. Nyt ei varmaan voi hetkeen mennä.

Tädit jaksaa heilua, mutta blogin päivitys onkin sitten jo jotain ihan muuta.

Tässä nyt taas vähän tätä pakkopullapitkoa... monta kertaa olen yrittänyt jotain kirjoittaa, vaan sitten on tullut turhaumus ja stoppi. Jos nyt jotain tällä kertaa kuitenkin.

Olen tainnut herätä jonkinsortin horroksesta, kun viikonloppuihin sijoittuva iltaulkoilu on taas alkanut kiinnostaa. Viime lauantainakin päädyimme S:n kanssa kirmaamaan pubeja läpi, ja taas ansiokkaasti sain käytettyä vähätkin juomiseni tehokkaasti hyödyksi: kaksi lasillista punaviiniä ja yhden lonkeron lipiteltyäni hihittelin jo niin riehakkaasti, että meinasi Hesburgerin miekkoselta pinna katketa, kun yritin ruisfilettä tilata. (Iski nälkä välillä.)

Viime viikolla heitti päästä ja ostin uuden kameran. Siinä on vanhaan verrattuna miljoonasti enemmän toimintoja ja nippeleitä ja vimpaimia, enkä ole vielä jaksanut täysin perehtyä sen käyttöön. Kunhan hallitsen sen vähän paremmin, niin täälläkin lienee luvassa jonkinsortin installaatiota.

Siivoilin tänään. Tuuletin jonkin aikaa läpivedolla, ja illemmalla sitten huomasin, että sisällä räpisteli jotain. Sellainen pikkuinen koiperhonen. Ensimmäinen öttiäinen tänä vuonna, ellei salaatin mukana tulleita hedelmäkärpäsiä lasketa mukaan. Kai se kesä on siis tulossa! Hilma jahtasi sitä silmät kierossa, kunnes sain sen hätisteltyä parvekkeen puolelle. Öttiäisen, ei Hilman.