Hiustenmuotoilutuotteen vastaisku.

Sainpa taas siivota.

Minulla on sellainen kapea lipasto, jonka laatikot ovat täynnänsä kaikenlaista itsehoitokamaa. Ylimmäisessä laatikossa on hiusjuttuja ja hiustenmuotoilutuotteita. Siellä oli myös lähes täysi pullollinen (250ml) Paul Mitchellin Super Sculptia. Paino sanalla oli. Olin epähuomiossa unohtanut nipsauttaa korkin kiinni, ja kun se aine siellä sisällä on niin kovin ohutta ja juoksevaa, niin melkein koko sisus oli lirunut sinne laatikon pohjalle ja kaikkien hiusjuttujen ja puteleiden päälle. Omenantuoksuista limaa. Kaikkialla. Ja lipasto ei luonnollisestikaan ole mitään kovaa umpipuuta vaan mitälie lastulevyä, joten se lima oli vielä imeytynyt sinne levyn sisään, ja nyt on laatikon etulevy turvonnut ja kupruilla.

No, ei kai se mitään. Vaihdan ylimmän ja alimman laatikon paikkaa.. ei kai se sieltä alhaalta mihinkään näy. Eikä se aine oikein kovin hyvin minun hiuksille sopinutkaan, joten senkään takia ei pahemmin harmita. Ja onhan minulla nyt sentään omenantuoksuinen lipasto.

Lost and Found.

Löytötavaratoimistosta, iltaa.

Joku tarinointiani uskollisesti seurannut saattaa muistaa, kuinka viime syksynä onnistuin kadottamaan työavaimeni. Kuinka noloa se olikaan.. kuinka niitä ei löytynyt Mistään. Ei mistään omistamastani laukusta, ei takin taskuista, ei työkaverin autosta, ei kotoa, ei mistään. Maa oli ne nielaissut.

Tänään olin lähdössä kauppaan, ja oioin siinä takkiani, ja ihmettelin, kun siinä rintatasku jotenkin oudosti pullisteli. Kas! Maa oli ilmeisesti päättänyt sylkäistä avaimet takaisin pinnallensa, ja osunut minun takkini taskuun. Takin, jonka omasta mielestäni olin kääntänyt ylösalaisin ja suunnilleen ratkonut saumoistaan silloin syksyllä.

Ja nyt sitten nolona palauttamaan ne huomenna tilapalveluihin.

Jos jotain yllättävää löytyikin, niin on tässä myös menetetty taas jotain. En mene yksityiskohtiin. Mutta ei ole kovin kivaa taas vaihteeksi. Alkaa olla pää ruhjeilla ja seinä kohta puhki.

Bye bye, beloved.

Huomenna tulee kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi söin karkkia. Muistan sen kuin eilisen päivän. Olimme S:n kanssa Gloriassa jonkinsortin nypytysoluella kaupunkikierroksen jälkeen, paitsi että minun olut oli sillä kertaa vissyä. Oli Glorian 1-vuotissynttäriviikko, ja siellä jaeltiin ylenpalttisesti syöminkejä. Oli karkkia ja tortillachipsejä ja ties mitä. Minä olin juuri toipumassa pääsiäisviikon jälkeisestä suklaan yliannostuksesta (joka olikin ollut melkoinen), enkä pystynyt ajattelemaan sokeria ilman, että etoi. Vissyni lipitettyäni aloin tehdä lähtöä kotiin, ja S tunki puoliväkisellä sellaisen lätkäliigan takkini taskuun. Sokeri siis ellotti, ja ajattelin, että siinähän löytyy sieltä joskus puolen vuoden päästä ja sittenpä pähkäilen, miten se on sinne joutunut. Minähän kun olen ollut tunnettu siitä, että sokeripitoiset tuotteet eivät minulla kauan vanhene. Puolen vuoden päästä ei yleensä löydy puoli vuotta aiemmin hankittuja sokerisia juttuja. No, ei löytynyt nytkään. Päätin tuhota todistusaineiston, kun kävelin kotiin.

Ja siinä se oli. Toistaiseksi viimeinen karkkini.

En kuitenkaan kieltänyt itseltäni sokeria ihan tyystin. Tuumin, että kylmät kalkkunat saattaisivat tehdä vähän turhan tiukkaa tällaiselle addiktille. Annoin itseni ostaa jäätelöä silloin tällöin. Jos tuli hirveä pakkotarve, lipitin Helleforsin kahden desilitran hedelmäkeiton. Muistan tuhonneeni paketin niitä suklaalla päällystettyjä pikkuisia minttudominoita. Ja sitten löysin Benin ja Jerryn.

Sitähän ne aina vetää kaikissa jenkkisarjoissa sun muissa. Ja onhan ne törkeän hyviä. Se pikkuinen puolen litran pytty meni ihan huomaamatta. Lempparikseni sukeutui Bohemian Raspberry, vaikken muuten kovin vadelmista tykkääkään. Mutta ne brownienpalat siellä seassa.. uuh. Heaven.

Elämä menee kuitenkin eteenpäin. Olen monta kertaa miettinyt, pitäisikö ostaa karkkia. Ihan vain kokeeksi - osaisinko syödä vain yhden tai kaksi, ja unohtaa loput puoleksi vuodeksi? Olisinhan minä voinut ostaa. Mutta kun ei ole tehnyt mieli. Onko silloin järkeä uhmata kohtaloa? En missään nimessä tahdo palata entisenlaiseen sokerikoukkuun, jos minulla on mahdollisuus vaikuttaa asiaan. Ja nyt ajattelin mennä vielä pidemmälle. Huomasin, että Ben&Jerry, niin rakkaita kuin he minulle ovatkin, alkoivat etoa viikko sitten. Kaapissa on lojunut viikkotolkulla paketti Dominoita, joita olen uskollisen säännöllisin väliajoin yrittänyt nakerrella, mutta kun nekin ovat alkaneet etoa. Minulle yritetään selvästikin kertoa jotakin.

Ja kerrankin minä ajattelin kuunnella. Ollaan sitten ilman. Ilman karkkia, ilman suklaata, ilman jäätelöä, ilman dominokeksejä. Jos Hellefors alkaa tökkiä (tänään sain jo vähän esimakua siitäkin), niin ollaan sitten ilman sitäkin. Ei enää sokeriähkyä, sokerihumalaa ja seuraavan aamun pöhöttynyttä sokerikrapulaa. Annan kenkää uskotuille seuralaisilleni.

Hyvästi siis Ben, Jerry, Karl F., Candyking ja muut. Tunnistatte kyllä itsenne.

P.S. En minä vieläkään ole seonnut. Pitää vain olla pöhkö välillä.

Sing-A-Long!

For once I want to be the car crash
Not always just the traffic jam
Hit me hard enough to wake me
And lead me wild to your dark roads
Headlights (show it all) before me
So beautiful so clear
(I will) reach out and take it
Cause I'm so tired of all this fear
My tongue is lost so I can't tell you
Please just see it in my eyes
I'll pull the thorns from our ripped bodies
And let the blood fall in my mouth

Jostain syystä päivän päänsisäinen biisi on tuo. Snow Patrolin Headlights on Dark Roads. Jäi ehkä päähän eilisen kotimaanmatkailun kotiinpaluuosion aikana. Ei ollut paras mahdollinen mieliala. Eikä kyllä ole nytkään, mutta ei nyt ehkä sentään ihan niin morbidi kuin Snow Patrol antaa ymmärtää.

Päästä ottaa silti.

Hilmalla on tänään synttärit. Emme taida juhlia. Onnea silti, vaikka söikin eteisen mattoon isohkon aukon eilisen aikana.

Bad hair month.

Minähän saksitutin itselleni otsiksen joskus reilu kuukausi sitten. Toisinaan se on ihan hyvä. Toisinaan ei. Ei todellakaan.

Eilen, kun yritin saada sitä asentoon ja ojennukseen, minulle valkeni karu totuus. Minähän näytin ihan Andy Warholilta.


Andyn otsis

Voi olla, että hylkään otsiskokeilun tämän jälkeen. Kauhean vaivalloista.. se ei koskaan luonnostaan sojota sinne, minne sen tahtoo sojottavan. Ja senkin jälkeen, kun sen on saanut suunnilleen kuosiinsa, se yleensä töhöttää ja karhottaa oudosti. Ja sitten, kun vasemmalla puolella on outo pyörre, joka heittää osan otsiksesta kohti korvaa. Ja jos vähänkin tuulee edestäpäin, niin se taipuu keskijakaukselle, jota ei saa purettua ennen kuin otsiksen kastelee. Ellei sitten läträä ylenpalttisesti muotoilutuotteiden kanssa ja fiksaa sellaista kasarityylistä rapeata ratkaisua, joka ei liiku lainkaan.

Enkä ehkä välttämättä tahdo olla Andyn kanssa samis.

Taas.

Palautin juuri jälleen kerran yhden tunkin. Poistin henkilön viestintävälineistöstäni. Taas. Siinä on aina jotain niin kovin surullista... en minä kuitenkaan ole sillat takanani polttavaa tyyppiä. Mutta joskus naisen pitää tehdä mitä naisen pitää tehdä, että säilyttäisi mielenrauhansa.

Nainen voisi myös yrittää olla kiintymättä ihmisiin, mutta tätähän sivuttiin jo aikaisemmassa kirjoitelmassa.



Kustiakin mietityttää.



Hilmassa kasvaa sammalta. Jos katsoo Oikein tarkasti korvakarvoja.

In My Place.

Kotini on nyt pintasekaisin mutta lähes syväsiisti.

Jokunen viikko sitten riehuin vaatehuoneen ja vaatekaappien kanssa. Nyt, kun taas vaihteeksi pitää keksiä jotain tekemistä, ettei ajattelisi liikaa (hah, ajattelen silti..), olen tohottanut ympäriinsä kuin pieni eläin. Olen siivonnut parvekkeen. Kantanut sieltä jätesäkillisen turhaa krääsää roskiin. Imuroinut kaislamattojen alta paljastuneet pölyt, mullat ja kaislankappaleet. Hankkinut siinä sivussa pölyhomekeuhkon. Vaihtanut talven aikana homehtuneet kaislamatot uusiin. Hionut parvekekalusteet. Öljynnyt hiomani parvekekalusteet. Ostanut hiotulle ja öljytylle parvekekalustepöydälle ruukullisen violetteja orvokkeja. Vaihtanut huonekasveille mullat. (Minulla on liikaa kasveja.) Tehnyt simaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Tuskaillut, mihin pullotan siman, koska olin juuri vienyt jättilastin (vissy)pulloja kauppaan. Onnistunut haalimaan erinäisiä hajapulloja, jotka nyt pullistelevat simasta jääkaapissa. Kyllästynyt simaan juotuani sitä vajaan litran. (Jäljellä n. 4 litraa.) Tehnyt epäonnistuneen rosettikokeilun. Pessyt koiran. Siivonnut siivouskomeron, koska en löytänyt ötökkäikkunaverkkoa, jonka olemassaolosta siivouskomerossa olin tuhannen varma, ja jota ei siivouksesta huolimatta löytynyt.

Enää pitäisi oikeastaan pestä ikkunat ja parvekelasit ja siivota keittiön kaapit. Sitten ehkä voisi aloittaa koko syklin taas alusta.

Ja ei, minä en ole seonnut päästäni. Olen vain jotenkin juuri Nyt kypsynyt itseeni hetkellisesti, ja pää on niin täynnä sarkasmia ja tiesmitä, että tärykalvoissa vinkuu. Ei minua voi pitää vastuullisena tämänhetkiseen ulosantiin, eihän?