Status update

Vitkuttelu loppui, samoin työt. Tai vielä olisi neljä päivää jäljellä, kun maanantaiksi otin vapaapäivän. Aiempi otatus on vähän laantunut - olisihan sitä mieluusti ottanut vielä yhden kuukauden palkan, mutta toisaalta on silti oudon huojentunut olo. Varmaan siksi, ettei sitä naapuriyksikön madamea tarvitse enää katsella, kuunnella eikä muillakaan aisteilla havaita. Työkavereita kyllä tulee ikävä.

Eilen oli synttäritkin, joita juhlistin syömällä roskaruokaa ja nukahtamalla sohvalle heti Greyn anatomian jälkeen. On se villiä tämä sinkkuelämä...

Silmät kiinni nyt, jos eivät kestä valitusta.

Vitkuttelu ja vatkaus sen kun jatkuvat. Kohta varmaan tulee aivoverenvuoto - minulla ei koskaan ole päänsärkyä, joka kestäisi tuntia kauempaa, mutta nyt on särkenyt jo kolme päivää.

Periaatteessa kun minulle olisi ihan sama, jatkuuko ne työt vai ei. En jää murheenmurtamana sängynpohjalle, jos palkkauslupaa ei tule. Enkä nyt ihan riemumielin kirmaisi 1. helmikuuta töihin, jos lupa tulee. Kun tämä nyt selviäisi johonkin suuntaan..

Joo, tai ei, tai joo, tai no, ehkä, tai ei sittenkään

Uskomatonta.

Ikään kuin tuo eilinen ei olisi ollut tarpeeksi - olin jo asennoitunut siihen, että parin viikon päästä loppuu työt, mutta sitten tänään hyppyytetään vielä vähän lisää. Ehkä mahdollisesti sittenkin jatkuisi vielä, kuukauden verran. Meinasin jo oikeasti ottaa sen tunkkiasian esille, kun minulta kysyttiin, olisinko vielä käytettävissä, mutta eipä oikein ole varaa sanoa ei. Niin kuin taloudellisesti. On minulla kuitenkin sen verran hyvä palkka, että yhden kuukauden tienaamisilla elelisi suht kauan.

Ja muutenkin. Koko tuohon kuvioon liittyy ihan uskomattomia (enkä tarkoita nyt hyvällä tavalla uskomattomia) käänteitä ja kuvioita ja ihmisiä. Vakuuteltiin vielä, että prosessista ei jäänyt kenellekään kamalan paha mieli. Pöh, minä ainakin voin suoralta kädeltä nimetä itseni lisäksi kolme ihmistä, joita varmasti ottaa päähän.

Eilen makselin melko myöhään illalla laskuja. Tuumasin, että maksanpa nyt loput mastercard-velat pois, ja niinpä tein. Kahdesti. Nordean verkkopankki sekoontui jotenkin, ja maksu meni tuplana. Tänään sitten jonottelin tovin jos toisenkin puhelimessa sinne luottokorttipuolipaikkaan, ja siellä ne kyllä oikoi luottorajan oikeaksi. Enkä sitten tietenkään ollut muistanut automaattiveloitusta, joka olisi pitänyt vähentää siitä maksusta - olinkin siis maksanut sen velkani tuplana, plus vielä automaattiveloituksen päälle. Pitäisi varmaan suosiolla jättää nuo vähänkin suurempaa aivokapasiteettia tai tarkkuutta vaativat tehtävät seuraavaan päivään.

Olen silloin tällöin jättänyt koirat keskenään, jos olen ollut vain pari tuntia poissa. Normaalistihan siis poissaollessani Hilma on portin takana keittiössä, ja Kusti saa valita paikkansa vapaasti. Kunhan ei ole keittiö. Aika usein, kun näin olen tehnyt, olen saanut huomata kotiin saavuttuani, että jotain on silputtu, mutta niin pieniksi pipruiksi ettei niistä saa selvää mitä on silputtu. Tänäänkin oli ahkeroitu palasiksi jotain pahvintapaista. En kyllä vain saa päähäni, missä täällä jotain pahvista olisi koirien ulottuvilla ollut...

Eilen tulin sellaiseen tulokseen, että on ne hulluja nuo ameriikantähdet. Ihan oikeasti. Ainakin tuo yksi. Tai jos ei tähdet, niin ainakin nuo lahkolaiset.

Huomenna olisi viikon viimeinen työpäivä, jei! Perjantaina on vapaapäivä, ja heti aamusta pääsee kampaajalle. Onkin jo aika.. hiukset lätköttää pahemmin kuin ikinä ennen.

Taas tuli tylsä rutinapostaus, mutta no, kärsikää. Tai olkaa lukematta. :P

Eläimellistä päähänotatusta

Njooh. Kun eilen rutisin epäselvästä työnjatkosta, niin eipä ole epäselvää enää: 1.2. alkaen olen sitten taas työtön opiskelijantapainen. Työt ei jatku, vaikka sen kuvion kääntäisi miten päin tahansa.

Aamulla olin sellaisessa pienessä shokintapaisessa (kun asiaan nyt liittyy vielä kaikkea muutakin kivaa, jota ei voi ääneen mainita) enkä oikein tajunnut, että ottaa päähän ja rankasti. Kun tässä kuitenkin nyt on muutaman tunnin kypsynyt ja kiehunut, niin ei ole tajuamisongelmia. Kyllä. Ottaa päähän. Rankasti.

Hopeareunana tässä myrskypilvessä, ohuen ohuena mutta sitäkin hohtavampana, on se, ettei minun enää tarvitse olla tekemisissä sen ärsyn naapuriyksikön esimiesnaisen kanssa. Hah!

Plop!

Kypsärin tulos on jäänyt mystiseen mustaan aukkoon kokeen tarkastajan ja merkinnän rekisteriin tallentavan toimistosihteerin välille. Soitto graduohjaajalle tänään varmisti kuitenkin sen, että läpi se on sentään mennyt. Joten..

EI ENÄÄ TENTTEJÄ!!! IKINÄ!!!

Tätä ehkä voisi jopa juhlistaa jossain välissä. Vaikka yhdistettynä synttäreiden kanssa (vaikka siinä nyt ei mitään juhlimisen aihetta ole.. alamäki ja rupsahdus alkaa), nekin kun on kohta.

Viikonloppu meni käsittämättömän nopeasti. En saanut tehtyä paljon mitään (ellei järjettömän kokoisen tiskivuoren selvittelyä tekemiseksi lasketa).. viime viikon jäljiltä oli niin kovin nuutunut ja väsynyt olo, ja luulin vielä saaneeni jonkinsortin taudinkin, kun töissä käytävän varrella yksi jos toinenkin pärskii ja niiskuttaa. Tauditonna elo kuitenkin näemmä jatkuu.

Eilen minulle soitettiin ja tiedusteltiin, aionko olla mukana rokin tekemisessä vielä ensi kesänä. Aiemmin se on minulle ollut itsestäänselvää, mutta nyt en yhtäkkiä osannutkaan antaa vastausta. Viimekesäinen oli jotenkin niin rankka fyysisesti, etten ole sitä vieläkään unohtanut, vaikka niin ennustelinkin tapahtuvaksi. Saa nyt nähdä.. vähänhän tuo tökkii, että ottaa töistä lomaa ja menee rikkomaan itsensä palasiksi, ja sitten palaa töihin lomailematta ja lepäämättä päivääkään. Tosin eihän minulla ole ehkä niitä töitäkään, joten kai se sitten olisi ihan sama.

Työasia todellakin roikkuu edelleen ilmassa. Kukaan ei näemmä tiedä, kuka tätä hommaa tekee 1.2. alkaen, vai tekeekö kukaan. Minä en tiedä, missä välissä pidän minulle kertyneet lomat (joita ei onneksi kauheasti jää), kun kuitenkin on suht kiireinen aika vuodesta, eikä oikein ehtisi lomailemaan. Yritän vain pysytellä siinä zen-tilassa, mutta kyllähän se nyt kaiken rehellisyyden nimissä tökkii ja pahasti.

Kohta saavat pitää tunkkinsa, sanon minä.

Paistomittarin plopsahdusta odotellessa

Kypsyyskokeen tulosta ei näy eikä kuulu. Kävin jopa tänään töitten jälkeen koluamassa ilmoitustaulun, mutta ei.. tuloksia ei näy. Olisin kyllä olettanut, että siellä olisi ollut vähintäänkin se hylkylappu. Lieneekö tapa jolla käytän tätä kotimaista kieltämme sitten jotenkin epänormaali, vai miksi tulos sitten viipyy ja viipyy. Kärsivällisyyshän ei koskaan ole ollut hyviä puoliani, mutta kaipa minun pitää vain pilkkoa angstini palasiksi ja niellä ne.

Töitten jatkuminen näyttää aina vain vähemmän varmalta. Olen onnistunut lietsomaan itseni johonkin äärimmäisen kummalliseen zen-tilaan, jossa minulle on oikeastaan vallan sama, mitä tapahtuu. Henkisesti olen jo valmistautumassa siihen, että helmikuussa onkin paljon aikaa tehdä kaikkea muuta kuin töitä. Taloudellisesti en ole kyllä valmistautunut ollenkaan, ja välillä hirvittääkin, kun tulee tuhlattua melkein kuin viimeistä päivää. Mutta eipä sitä kohta tuhlailla, joten kai minulla on siihen oikeus nyt, kun vielä voin.

Ihan tylsä postaus tuli, mutta kun ajatus väsähti kesken kaiken. Oli kai minulla alunperin jotain asiaakin...

I'm a keeper

Hyvin tuli luvattua:

You Will Keep Your New Year's Resolution

You planning on making a resolution that's smart, attainable, and perfect for where your life is.

Will You Keep Your New Year's Resolution?

Lupauksia?

Go and catch a falling star,
Get with child a mandrake root,
Tell me where all past years are,
Or who cleft the devil's foot,
Teach me to hear mermaids singing,
Or to keep off envy's stinging,
And find
What wind
Serves to advance an honest mind.

If thou be'st born to strange sights,
Things invisible to see,
Ride ten thousand days and nights,
Till age snow white hairs on thee,
Thou, when thou return'st, wilt tell me,
All strange wonders that befell thee,
And swear,
No where
Lives a woman true and fair.

If thou find'st one, let me know,
Such a pilgrimage were sweet;
Yet do not, I would not go,
Though at next door we might meet,
Though she were true, when you met her,
And last, till you write your letter,
Yet she
Will be
False, ere I come, to two, or three.

(John Donne - Song )

Jotenkin tuli tuo yllämainittu mieleen, kun ajelin vanhempien luota kotiin tänään ja oli pakkanen, pimeätä, ja tähdet näkyivät kunnolla pitkästä aikaa.

Jännitin vähän eilisiltaa, kun kumpikaan noista koirista ei ollut ollut rakettien kanssa tekemisissä (tosin mistäs minä tiedän, vaikka olisi Kusti edellisessä elämässään ollut pommikoira tai jotain). Alkuilta meni hämmentävän hyvin - vaikka lähistöllä paukkui, koirat vetelivät sikeitä kaikessa rauhassa. Meni jopa niin hyvin, että uskaltauduin niiden kanssa pihalle vielä puoli kymmenen aikoihin.

Mutta sitten tuli keskiyö ja suuret pamaukset. Sitten alkoi Kustiakin huolestuttaa niin paljon, että kiipesi sängyn jalkopäähän turvaan, ja Hilmakin tuli käpälöimään hätääntyneenä. Ja loppuyönä ei sitten kovin hyvin enää nukuttukaan, kun joku järjen jättiläinen ammuskeli pommeja talon vieressä, talon edessä kadulla ja/tai läheisessä puistossa. Mutta silti meni paremmin kuin luulin.

Voisivat samointein kyllä kieltää ilotulitteet Suomessa ihan samalla lailla kuin Norjassakin tekivät. On se kyllä niin järjetöntä rahantuhlausta - sama kun käyttäisi rahojaan vaikka saunan sytykkeinä. Kansalaisten oma asiahan se tietenkin on, mihin rahansa tuhlaavat, mutta kun kerran niitä pommeja ei näemmä osata poksautella silloin, kun niitä saa poksautella (ensimmäiset poksaukset kuuluivat jo sunnuntaina, viimeiset tänään iltapäivällä) ja missä niitä saa poksautella (jopa vanhempien pihatiellä oli raketinräippeitä), kun poksauttelevat kansalaiset eivät osaa siivota toimiensa jälkiä, ja varsinkin, kun ihminen näemmä on oikeasti niin tyhmä eläin, että se satuttaa itseänsä niillä joka hemmetin vuosi, niin olisiko se nyt oikeasti niin kamalaa? Tuskin kenenkään jälkikasvu saa traumoja siitä, jos näkee uutenavuotena vain kaupungin ison ilotulituksen. Tai jos kerran pitää räjäytellä, niin lastaisivat sitten kaikki paukkuterroristit busseihin ja ajaisivat ne 50 kilometrin päähän taajamista poksuttelemaan sielunsa kyllyydestä.

(Ellei se jo välittynyt rivien välistä, en siis oikein tykkää ilotulitteista.)

Minulla ei ole tapana pahemmin tehdä uudenvuodenlupauksia, koska en tahdo lupailla mitään, minkä pitävyydestä en voi mennä takuuseen. Tänä vuonna kuitenkin mietin, että 1) lopettaisin erään ex-tapauksen blogin lukemisen, 2) lopettaisin tämän ex-tapauksen uuden puoliskon blogin lukemisen, 3) enkä enää koskaan antaisi kenenkään, Kenenkään hallita tunne-elämääni niin voimallisesti, että jos tämä henkilö päättäisi ulostaa minut elämästään, en romahtaisi ja menettäisi toimintakykyäni osin tai kokonaan edes vähäksi aikaa (niin kuin kävi viime syksynä). Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainakin yritän.

Ja tietenkin 4) syön vähemmän sokeria ja käyn useammin salilla jne jne.