Pitäis ehkä sanoa jotain.

Ei ole taas ollut sellainen elämänjakamisolo. Tai sitten ei vain ole huvittanut, vaikka ehkä jotakin jakamista olisikin ollut. Elo alkaa olla vähän kiireistäkin tässä.. on vihdoin ja viimein virkattu Strindberg-esseitä, juostu rokkikokouksissa ja -palavereissa, stressattu tilauksia, polteltu keskiyön öljyä tilauksia tehdessä, hikoiltu salilla, päivitelty koiran genitaaliongelmia ja vielä vähän stressattu raha-asioistakin. Ja rokkiasioissa kiireet jatkuvat ja jopa suorastaan eskaloituvat. Voi siis olla, että hiljaiselo blogin suhteen jatkuu ainakin seuraavat pari viikkoa. Ellei nyt sitten satu tulemaan ihan ylettömän tärkeätä jakamista. Tai jos en vain osaa pitää sormiani kurissa jostain muusta syystä.

Kesäpoika

Before:


After:

Lost and Found, osa 2.

Hii! Rokkimappi löytyi! Turvauduin perinteiseen hätäapuoljenkorteen ja ostin uuden mapin - yleensähän silloin, kun päätyy ostamaan uutta, se vanha löytyy. No, niin kävi nytkin. Paitsi että käytän kyllä sitä uutta kansiota, kun se on hieno violetti (vanha on tylsän sininen).

Nyt on elämä taas uomissaan. Omaisuus tallella. Paitsi ne yhdet housut.

Kusti menee maanantaina parturiin. Laitan sitten before ja after -kuvat nähtäväksi.

Mea culpa.

Olen syyllinen. Tunnustan syntini. Vaikka julistin jo totaalikieltäytymistä, niin olen langennut Benin ja Jerryn seuraan. Kahdesti. Kerran Vanilla Toffee Crunchin ja kerran Bohemian Raspberryn merkeissä. Puolustuksekseni sanottakoon, että äkistely alkoi, kun purkista oli syöty 3/4. Ei siis mene enää se normaali puoli litraa kerralla.

Meet the Neighbours.

Edellisessä kirjoituksessa mainittu uusi tupakoitseva naapuri paljasti eilen itsestään lisää mielenkiintoisia piirteitä.

Olin päivällä valmistautumassa kaupungille jalkautumiseen olohuoneessa, kun yhtäkkiä alkoi jostain alapuolelta kuulua äärimmäisen kovaäänistä tilitystä. Ei huutoa, uskomattoman kovaäänistä puhetta vain. Uusi naapurihan se siellä. Tilitti parvekkeellaan, kuinka meni sinne ja miten oli vieläkin ihan kännissä, vaikkei ollut edes sinä päivänä mitään juonut, ja mitä sitten tapahtui, ja mitä se yksi oli siihen sanonut. Välillä ääni häipyi, välillä palasi. Kävin kylppärissä pesemässä hampaat, ja harjausta säesti ilmastointihormin välityksellä kantautunut tuskaisen humalaisen miehen tilitys. Eihän siltä päässyt pakoon millään.

Joopa. Olen tahtomattani kerrostalokyttääjä. Mutta oikeasti, mihin tuollaisessakin korvansa laittaa?

Lähdin vielä käyttämään koiria pihalla puolenyön jälkeen. Rappukäytävässä kuului kolinaa ja haisi pizza. Kustilla on aina nälkä, joten sehän syöksyi tuoksun perään kuin mikäkin jälkikoira. Jäljitti sitten tämän samaisen nuoren ja hintelän, nesteytyksestään hyvin huolehtineen herrasmiehen, jonka voimat olivat riittäneet muutaman rapun kiipeämiseen ja loppuneet sitten kesken, jonka johdosta mies oli leiriytynyt rappukäytävään avonainen pizzalaatikko puoliksisyötyine sisuksineen vieressään. Yritäpä saada tohkiintunut, kuolaava ja nälkäinen koira siitä ohi... Kun tulin takaisin sisälle, tyyppi oli sentään jo omalla ovellaan, mutta tiputti colapullonsa kaiteen välistä kerrosta alemmas. Sinne se jäi, huojuen pähkäilemään eväitänsä.

Minusta taitaa olla ihan oikeasti tulossa täti-ihminen.

Kukkahattutäti tilittää, osa 1.

Alkaneen kesän kunniaksi ajattelin kaivella esiin kukallisen hattuni ja rutista vähän.

Ensinnäkin. Parveketupakoitsijat. Saavat minun puolestani tukehtua niihin tötteröihinsä. Alakerran savuttava parturikampaaja muutti viime kuun lopussa pois, ja ehdin jo hiljaisesti riemuta, että nyt voi pitää parvekkeenovea auki ihan vaikka aina. Vaan pöh. Uusi asukas (tai asukkaat - en oikein tiedä, asuuko siellä mies ja sen nainen vai nainen ja sen mies vai pelkkä mies tai nainen) ilmeisesti viettää suurimman osan ajastaan parvekkeella käryten. Ihan sama minulle, mitä ne siellä tekee, kunhan minun ei tarvitse sitä haistella. Ja kun se valitettavasti haisee. Ilma kiertää vielä niin näppärästi, että minä haistan niiden savut ihan täällä makuuhuoneessa asti. Inhaa, ällöä, tarpeetonta ja raivostuttavaa.

Toiseksi. Rasittavat ja huonostikasvatetut lapset ja niiden piittaamattomat äidit. Olin eilen salilla. Kello oli puoli kymmenen. Ohjelma puolessavälissä. Minä salilla yksin. Yhtäkkiä kortinlukija ovella piippasi, ja sisään rynni ryytyneen oloinen äiti-ihminen jälkikasvunsa (yksi kumpaakin sorttia, ikä ehkä n. 6-7v) kanssa. Äiti kimitti kovaan ääneen: 'Yrittäkää nyt vähän aikaa olla kunnolla.. ei olla kauaa, sen verran vain että voidaan sanoa että ollaan käyty.' No joo, sehän se on ensinnäkin pointti koko kuntoilussa. Tenavilla oli virtaa luvattoman paljon, ja vaikka äiti oli sanonut, että laitteisiin ei ollut lupa mennä, vaan piti hypellä omilla hyppynaruilla tai polkea kuntopyörää, niin siellähän ne riekkuivat, ympäriinsä ja täysin kuritta. Odotin, että jompikumpi hetkenä minä hyvänsä tippuu päälleen vatsapenkistä tai hivauttaa minua hyppynarulla. Äiti nitkutti vartalonkiertoa katse lasittuneena ja ehkä joka viides minuutti vinkaisi 'olkaa nyt kunnolla..' Ja arvatkaa vaan, uskoivatko.

Oikeasti. Kuntosali ei ole ihan sopiva tuonikäisille. Ainakaan, jos eivät usko mitään, mitä niille sanoo. Ihmettelen, saiko se nainen treenistään oikeasti mitään irti tuolla tavalla - minulla ainakin meni se loppupuolisko vähän hätäiseksi, kun tahdoin vain pois sieltä mahdollisimman pian. Hommatkoon tenavilleen hoitajan.

Ja joo, nyt varmaan jollain äiti-ihmisellä nousee niskakarvat pystyyn, ja se natkuttaa, että 'hyvähän se sinun on sanoa kun sulla ei ole lapsia, kyllä olisit toista mieltä, jos itse olisit äiti..' ja niin edelleen. No niin, ei ole lapsia, mutta jos olisi, niin ne kyllä tottelisivat paremmin, kuin nuo kaksi kullannuppua. Tai ainakin järjestäisin niille hoitajan siksi aikaa, kun itse kuntoilen. En minä nyt viitsisi muiden treeniä häiritä tuolla tavalla.

>:I

Noniin, kukkahattutäti on puhunut. Hyvää yötä.

Karmavaivoja.

Joko minua vaivaa huono karma tai sitten meillä asuu pahansisuinen kotitonttu. Niitä avaimia rupesi nimittäin katoilemaan oikein olan takaa niiden kuuluisien työpaikan avaimien lisäksi. Vapunaaton baarittelun jäljiltä (huom. tuolloin nautin vain kaksi alkoholiannosta) katosi kotiavaimet. Sitten todellakin yhtäkkiä ja yllättäen löysin ne työavaimet. Tänään oli kateissa autonavaimet. Kun hädissäni etsiskelin niitä, löysinkin yllättäen ne kuukauden kadoksissa olleet kotiavaimet. Ja lopulta sitten myös ne autonavaimet. Reisitaskucaprien taskusta. Enkä ole ikipäivänä edes ajanut autoa ne pöksyt jalassa. Outoa. Lievää ärsyynnystä on aiheuttanut myös rokkimapin tuntematon olinpaikka.. sitä kun alkaisi tarvita ihan oikeasti. Edelleen on myös kadoksissa ne vaaleanharmaat Esprit-pöksyt.

Ehkä Hilma onkin syytön niihin mattotuhoihin, joiden seurauksena päädyin viskaamaan eteisen maton roskiin. Samalle tielle on joutumassa myös parvekkeen kynnysmatto. Ehkä se onkin ollut se niihin minun housuihin sonnustautunut ilkeä tonttu, joka ne on kiukkupäissänsä pureksinut, kun on ensin kyllästynyt avaintenpiilotukseen.

Viikonloppu oli levoton mutta opettavainen. Ja koska minusta melkein tuli opettaja, levitän nyt saavuttamaani tietoa myös muille:

1) Ei ole kovin hyvä ajatus juoda yhden illan aikana olutta, mojitoja, limoncelloa, kuohuviiniä sekä mansikkamargaritoja.

2) Edelliset nauttineena tulee rappukäytävissä kulkea äärimmäistä varovaisuutta noudattaen, etenkin, jos jalassa on korkeahkokorkoiset varpaidenulkoilutuskengät.

3) Vaikka tietyn henkilön puhelinnumeron olisi poistanut puhelimensa muistista (soitetuista ja vastaanotetuista puheluista, viestien vastaanottajista sekä vielä poistanut varmuuden vuoksi kaikki saapuneet ja lähetetyt viestitkin), se ei tarkoita sitä, että numero olisi pyyhkiytynyt myös omasta mielestä. Varsinkaan, jos siinä on luonnoton määrä nollia.

4) Jos käy niin, että numero on mielessä, voisi miettiä muutamaankin kertaan, olisiko syytä jättää se viesti sittenkin lähettämättä.

Nämä viisaat neuvot jaettuani voisinkin laitella välineet kiinni ja lähteä sänkyyn lukemaan. Löysin kirjakaupasta uuden (tai ainakin ennen lukemattoman) Kathy Reichsin. Lähes täpisyttää tuleva lukukokemusnautinto. Hii.