Hiljaisuus on vaikenemisen merkki.

Olen hengissä. Sanottavaa on ollut välillä vaikka kuinka paljon, vaan ei aikaa eikä energiaa sanoa. Pahoittelen, olen ihan tylsä, mutta kyllä minä vielä tässä jonain päivänä taas avaudun, ihan varmasti. Tänään ei käy, on ihan pakko mennä purkamaan stressinsä fyysisesti urheilemalla, vaikka se niin vaarallista onkin.

Seuraavaan kertaan, siis.

Klip klop klip klop.

Olipa poikkeuksellinen viikonloppu. Eilinen meni kummastellessa, kun ei oikeastaan tarvinnut tehdä mitään. Edes siivota. Olin pikaisesti tiskannut, imuroinut ja järjestellyt jo perjantai-iltapäivänä, kun illemmalla oli tulossa vieraita. Sai vain olla. Kävin kaupassa. Viihdytin koiria. Kuuntelin sadetta. Ja katsoin hämmentävän elokuvan. Naturisteja, kädettömiä naisia, kääpiöitä, jättiläisiä ja kauttaaltaan karvan peitossa oleva Robert Downey Jr, jonka hiusten tukkimaa viemäriä aukoi Nicole Kidman. Ja tykkäsin. Elokuvassa soi parin kohtauksen aikana sellainen pieni sävelmänpätkä, joka jäi kummittelemaan päähän koko viikonlopuksi. Uudestaanjauudestaan...



Ja tänään mentiin klipitiklopiti islanninhevosilla Kolin vaaroilla. Minä, kaksi amerikanihmettä, työkaveri ja työkaverin kolme tytärtä. Jestas kun olikin kivaa pitkästä aikaa! Ja kun päivänvaloa vielä riitti, ajettiin vielä katsastamaan maisema Kolilta Pieliselle.


Paimentuvan Vladimir.


Näillä oli vapaapäivä.


Näkymää Ukko-Kolilta.


Paha-Kolin huurut.

Ja nyt väsyttää ja sohvatuttaa, maha on täynnä metsäsienirisottoa ja läppäri lämmittää reisiä. Olisipa sunnuntai vasta huomenna...

.. eikä ihan näinkään..

Se halvatun hana pitää siirtää kokonaan. Kivaa, saan vielä putkimiehenkin kylään!

Eihän sen nyt Näin pitänyt mennä..?

Viime viikolla sattuneiden vallan nopeiden käänteiden jälkeen ilmeni, että minulle on tulossa pesutorni. Siis niinkuin pesukoneen ja rumpukuivaajan yhdistelmä. Perjantaina kävin metsästämässä tarjoukset, lauantaina hyväksyin yhden niistä ja maksoin. Toimitus oli eiliselle päivälle. Saapui mies, raahasi rukkaskäsin koneet kierreportaita kolmanteen kerrokseen. Yksin. Hikoili vuolaasti. Pidin viisaimpana pysytellä touhusta kauempana. Asennuksen jälkeen sitten ihastelin uutta kodintekniikkaani, mutta sitten.

Kuivausrummussa oli sisäpuolella lommoja. Kaksi isoa ja yksi pieni. Tuumasin itsekseni, että ehkeivät ne haittaa. Sitten rupesi kuitenkin nyppimään. Jumankauta, ihkauusi vehje - eihän sen kuulu lommoilla olla. Soitin minua palvelleeseen liikkeeseen, jossa minulle kerrottiin, että pitää soittaa takuuhuoltoon, ja sieltä tulee huoltomies katsomaan tilanteen.

Äh. Vaivaatuskaa. Lähdin jo eilen aikaisemmin töistä, että ehdin siirtää vanhan pesukoneen pois alta. Nyt pitää siis olla toiseen kertaan kotona, kun toinen mies tulee kylään.

Ja toinenkin tornihuomio: vanhanaikaisen pesukonehanani johdosta torni töröttää n. 20 senttiä irti seinästä. Aiempaan tilaratkaisuun tottuneelle se tuntuu seisovan suunnilleen keskellä kylpyhuoneen lattiaa. Ratkaisu: soitto taloyhtiön huoltomiehelle, joka tulee huomenna aamulla katsomaan, auttaisiko vaihto uuteen hanaan tilannetta mitenkään. Lisää miehiä kylään.

Tänään aamulla Kusti kampitti minut rappukäytävässä. Ulos mennessä Hilma on minulla oikeassa kainalossa ja Kustin hihna vasemmassa kädessä. Normaalisti Kusti aina kipittää vasemmalta puolelta ohi, jos on minua nopeampi. Tänään se suhahtikin ohi oikealta, joten hihna kiristyi mukavasti polvien takaa ja meinasi tempaista minut nurin. Nilkassa muljahti. Ja sitten vielä piti kävellä töihin, kun mystisesti oli pyöränkumit yön aikana tyhjentyneet, enkä ehtinyt niitä pumppaamaan kun kello oli jo kymmentä vaille. Aamukahvipalaverissa läikytin teet kupista kädelle. Puhelimen laturi unohtui kotiin ja tietenkin tänään puhelimen akku päätti olla lähes tyhjä, ja tietenkin tänään piti juuri soitella paljon puheluita.

Joinakin päivinä ei vain näemmä suju. Olen kuitenkin ihan hyvällä tuulella, ihme kyllä. Oikeastaan vasta siinä vaiheessa rupesi ärsyttämään, kun ystäväni kertoi, että mies, jota oli tapaillut, ei tahtonut sittenkään suhteen syvenevän seurusteluksi, mutta tahtoi silti jatkaa tapailua, ja vielä sellaista tapailua, ettei kumpikaan tapailisi muita. Höh. Tyhmä mies. Aikuinen ihminen, hoitakoon sitoutumiskammonsa. (Tosin eihän tuo nyt minulle kuulu, mutta alkoi ärsyttää.. anglofonien fraasi 'to have one's cake and eat it too' on tilanteeseen vallan sopiva.)

Olen puhunut, nyt kotiin.

U2 - October

(On muuten minun mielestäni yksi parhaista veisuista ikinä. Muinakin kuukausina.)

Ei ole ollut blogisteluolo pitkään aikaan. Ei ole oikeastaan nytkään, mutta yritän silti.

Törmäsin yhtäkkiä ja yllättäen toissapäivänä koiralenkillä mr P:hen. Otti vähän päähän. Siinä se ajeli pyörällä vastaan ihan muina miehinä ja vielä otti asiakseen pysähtyä ja rapsutella koiria. Pöh. Muuten oli todella vaivautuneen ja nihkeän oloinen ja suusanallinen ulosanti koostui selityksestä ja tekosyystä selityksen ja tekosyyn perään. Viime kesäkuussa tunkit lentelivät, kun luovutin kyseisen henkilön suhteen ihan jo ystävätasollakin - en jaksanut jatkuvasti pahoittaa mieltäni siitä, että sillä oli aina kiire, kun yritin kysellä että nähtäisiinkö. Ja kun minä en enää ottanut yhteyttä, niin eipä Mr P:kään ottanut. Oli kovin hiljaista. Kertonee paljon 'ystävyyden' laadusta. Saa ihan kaikessa rauhassa edelleenkin pidellä niitä tunkkejaan, ja ihan suotta yritti kysellä sivulauseessa elokuviin.. en minä nyt sentään ihan niin tyhmä ja/tai helppo ole.

Nii. >:I

Pari viikkoa sitten rupesi ärsyttämään makuuhuoneen tilanpuute. Tajusin, että silloinen kirjoituspöytä oli ihan liian iso siihen nähden, ettei minulla ole enää pöytäkonetta. Ja sitten oli ihan pakko saada uusi, pienempi pöytä. Hain sen viime perjantaina ja kokoilin sitä sitten viikonloppuna. Edelleen voin todeta sen, että huonekalujen kokoamisohjeita laativien ihmisten ja huonekaluja kokoavien ihmisten aivorakenne varmasti poikkeaa toisistaan merkittävällä tavalla - selkeämmillä ohjeilla olisin koonnut pöydän alle puolessa tunnissa, mutta kun nyt piti väännellä ja käännellä erikokoisia papereita, ja tulkita mitä aat, beet ceet ja ykköset, kakkoset ja kolmoset missäkin tilanteessa tarkoittivat. Niin, ja olisivat voineet ihan suosiolla mainita niissä ohjeissa, että niitä pikkuisia puutappeja on sitten liikaa.. yritin kyllä kovasti käyttää ne kaikki, mutta kun reiät loppui kesken. No, pöytä kasaantui kuitenkin, 'ohjeista' huolimatta, ja muutaman päivän elin suuressa ahdistuksessa, kun vanha yli-iso pöytä vei tilaa olohuoneesta, jonne olin sen raahannut. Kontin ripeät kantajapojat kun ehtivät hakemaan sen pois vasta tänään aamulla.

Nyt pitäisi ostaa vielä tuoli. Lykkäsin sen vanhan samaan kyytiin kirjoituspöydän kanssa. Nyt tuolin virkaa hoitaa S:lta perintönä saatu rahi, joka kyllä ulkoasunsa puolesta sopisi uusittuun työ/nettinurkkaukseen, mutta se on vähän liian matala siihen. Ja tarvitsen ilmeisesti kuitenkin selkänojan, kun tuo keskirunko taas vähän kipuilee.

Ja oikeastaan tahtoisin vielä uuden sängyn, sohvan ja ruokapöydän, mutta niihin ei kyllä ole varaa vielä pitkään aikaan.

Töissä on jokseenkin ärsyttävää. Olen nyt oikeasti joutunut opettelemaan sitä kassajuttua. Ei siinä mitään, mutta kun alkaa ihan oikeasti nypyttämään se, että viskotaan sinne sun tänne yksiköstä toiseen aina, jos joku sattuu tarvitsemaan jonkun pariksi viikoksi, ja sitten joihinkin pidempiaikaisiin hommiin etsimällä etsitään joku toinen. Kai minä voisin sanoa etten suostu, mutta eipä tässä rahatilanteessa oikein voi kieltäytyäkään..

Sisar A:lle tiedoksi, että lankapuhelin toimii enää tämän kuun loppuun. Sanoin irti laajakaistan sekä siihen kytköksissä olleen lankaliittymän.

Otatuksista huolimatta on ihan mukavaakin. Aurinko paistaa, vaikkei kai enää pitänyt. On keskiviikko eikä maanantai. Makuuhuoneessa ei ole enää ahdasta. Hilma on lopettanut jarrumaton järsimisen. Kustin virtsatilanne on normalisoitunut. Sokoksella on 3+1 -päivät joille aion mennä, vaikkei varmaan olekaan rahaa ostaa mitään.

Vaan ei se nyt niin haittaa.

Dear Diary, vol. 2.

Kustin veripissaisuus johtui/johtuu ilmeisesti eturauhasesta. Mitään tulehdusta ei ainakaan ollut. Siitäkin huolimatta, että osia urooni miehuudesta on poistettu, hormonitoiminta ei ole täysin lamaantunut, ja voi olla, että jokin lähiseudun neitokoirista on toimintavalmiina, ja ehkäpä tästä syystä Kustin rauhanen on hämmentynyt. Kuka tietää. Tilannetta seurataan.

Flunssaa pidellään edelleen. Tänään jäi rokkiretki väliin, kun vielä eilen oli niin töhkeän tukkoinen olo, ja tänään on väsyilty oikein kunnolla. Tiskausprojektikin kesti pari tuntia, kun en vain yksinkertaisesti jaksanut. Piti välillä istahtaa sohvalle lipittämään Celestial Seasoningsin Goji Berry Pomegranate Green Teata. ("The goji berry is called the happy berry and the only fruit known for increasing happiness. In fact, the only known side effect of goji is that continued consumption may make it impossible for you to stop smiling!" Odottelen sivuvaikutuksia innolla.)



Taannoin julkistamani teinivuosieni tunnustukset aiheuttivat lähipiirissäni suurta hilpeyttä, ja tunnustuksille toivottiin jatkoa. Ja niinpä siinä happyberryteetä siemaillessani selailin tuota kulunutta sinistä päiväkirjaa. Ja hymähtelin. Ja haikailin, vähän. Vaikka sivut pursusivatkin milloin mitäkin kriisiä ja angstia, niin voi hyvän tähden sentään, kun elämä oli silloin helppoa. Ja sitä kun vielä malttamattomana odotteli, että tulee Aikuiseksi, ja että silloin vasta kivaa on.

No vaan, muistellaan nyt vähän. Kesällä 1992 olen päässyt kesätöihin:

24.6.1992
Kun tulin töistä, tuntui että selkä olisi katkeamaisillaan. Kellon ollessa neljä tuli (sen hyvännäköisen rekkaukon tuomana) kahdeksan lavan kuorma ennestääkin täyteen varastoon. Siellä ei sen jälkeen mahtunut kävelemään, ainakaan lattialla. Olisi kyllä Ritva P [yläasteen ja lukion liikunnanopettaja] ollut minusta ylpeä, jos olisi nähnyt, kuinka minä sulavasti ja ketterästi hypin kasvuturvesäkkilavan päälle ja takaisin lattialle. Tarkastin koko kaksisivuisen lähetyslistan ihan itse.

R:lta tuli tänään kaksi korttia Lontoosta.

Noina teinikesinä minulla oli tapana mennä suvun kesäpaikkaan 30 kilometrin päähän keskustasta metsän keskelle 'rentoutumaan ja rauhoittumaan' (teininähän sitä kärsiikin tunnetusti julmetusta stressistä) ja yleensäkin vain pois ihmisten ilmoilta viikoksi. Kesällä 1992 olin vakaasti päättänyt, että lomani aikana pitäisin kaalikeittokuurin, enkä varmuuden vuoksi edes pakkaisi mukaan muuta kuin ne kaalikeittotarpeet. Eipähän tulisi kiusauksia lipsua.

10.7.1992
Nyt olen V:ssä, hermo- ja 'dieetti'lomalla. Se kaalikeittokuuri ei vain oikein näytä minulle sopivan, tänä aamuna oksensin ne kaksi eilistä lautasellista. Pitää vain kaapeista yrittää penkoa jotain syömistä. Taikoa ruokaa tyhjästä. Mulla nimittäin ei ollut mukana kuin ne kaallikeittotarpeet. Ja jumankauta, kun sitä soppaa tuli paljon! Varmaan ainakin 10 litraa. Enkä minä sitä pysty syömään. Olisihan se pitänyt arvata...

Eilen sain uuninkin syttymään ensimmäisellä yrittämällä, tänään meni varmaan ainakin puoli tuntia. Yön aikana talo oli jäähtynyt ja aamulla, kun heräsin, oli varmaan kylmempi kuin ulkosalla.

Edelleen sama päivä:
Ei ole kovin kohteliasta penkoa toisten postia, mutta tässä tapauksessa annan itselleni anteeksi, sillä kyseinen posti on postitettu yli 50 vuotta sitten, osapuolet ovat jo kuolleet, enkä usko ukin muutenkaan pahastuvan, jos kopioinkin parin löytämäni kortin tekstin muistoksi itselleni.

"14.2.40 Terveiset taas täältä teille kaikille. Olen ollut terveenä eikä minulla ole vielä puutosta sukista eikä alusvaatteista, joten niitä ei huoli vielä lähettää. Sain illalla 10-2 päivätyn kirjeen, jossa ilmoitit Toivon haavoittuneen ja Ärvään Juhon antaneen suurimman uhrinsa Isänmaalle joka meidän kaikkien on annettava jos niin tarvitaan.

Sitä perheavustusta nyt ei kai tarvitse anoa kun ne nyt uuden asetuksen mukaan maksavat kuukausipalkkaa jota tekin saatte sen mukaan 750 markkaa kuussa jolla ehkä tarkastipitäin tullee toimeen. Tottahan ne aikansa ilmoittavat tarvitseeko jo niitä todistuksia sinun hankkia.

Sanoko se isä tietävänsä missä ne tyynyt ja täkki? Ja sitte saisit minulle lähettää kirjekuoria ja paperia kun täältä ei saa. Lähetä vaikka avonaisessa kuoressa kun et kirjoita siihen kun osotteen niin tulee 2 markan merkillä 200gr. asti.

Monin terveisin Eetu"

"13-3-40 Terveiseni taas täältä. En ole lomalta tuloni jälkeen saanut sinulta riviäkään vaikka aikaa on kulunut jo kohta kaksi viikkoa. Tänä aamuna tuli tuo odotettu - vaikka tällä hetkellä vähän odotettu - tieto rauhasta, mutta oli varmasti jokaiselle suomalaiselle odottamattoman raskas pala, sillä silpoohan tuo peto isänmaamme alastomaksi, mutta uskokaamme että hänenkin mahtinsa kerran laskee ja oikeus lopulta voittaa vääryyden ja väkivallan.

En vielä osaa arvata kuinka kauan saatte siellä ja minä täällä olla vain tottahan se siitä vähitellen selviää. Isäkin kuuluu olevan vielä siellä kun soitin illalla Mattilaan niin eivät sanoneet siellä näkyneen.

Parhain terveisin ukkosi"

12.7.1992
Tänään olin melkein koko päivän ulkona. Kävin keräilemässä jos jonkinmoista rehua, tosin ei niitä niin hirveästi ollut. Siankärsämöä ja sellaista. Kiipesin vaaralle, mutta ei siellä ollut kuin paarmoja ja muurahaisia. Keräsin vähän vadelmanlehtiä ja katajanmarjoja. Ja viskasin pois.

13.7.1992
Pelastuksen enkelit kävi eilen ruokaa tuomassa ja kaalikeiton viemässä pois.

Saman päivän yönä:
HITTO MIKÄ UKKONEN OLI! Nyt se on loittonemaan päin. Minä tutisin peiton alla ja pelkäsin. Katto vuotaa leivinuunin päältä tuolta jostain. Kun vaan näkis. On ihan pimeää, mutta en uskalla vielä laittaa sähköjä päälle. [Ukkoset tuolla paikassa olivat aika rajuja, kun talo sijaitsi korkealla, melkein vaaran laella.]

Ja sitten koko syksy poikajuttuja, kokonaisia poikaystäviä ja poikaystävän tapaisia (sitä kun oli jo teini-iässä kovin ronkeli). Talven tullessa ajatukset ilmeisestikin hieman vakavoituvat:

14.12.1992
"Te ikuiset valot tuolla ylhäällä,
te säteilevät silmät, jotka raskasmielisinä
katsotte särkyneeseen sydämeeni,
asuuko teissäkin vihan lapsia,
kuten tällä hoippuvalla pallolla?"
- Brachvogel/Narziss

21.12.1992
A:n [sisar] piti tulla eilen illalla, mutta se myöhästyi laivasta. Se (laiva) oli ollut kaksi tuntia myöhässä, kun se oli Turussa kolhinut itseänsä laituriin. Ne oli sanoneet, että se lähtee sitten kymmentä yli kahdentoista, ja ihmiset olivat menneet kotiinsa välillä, ja se olikin lähtenyt jo kymmentä yli yhdentoista. A saa rahansa takaisin ja ilmaisen matkan.

Eilen rymyttiin M:n [yläasteaikainen paras ystävä] kanssa puolukanvarpuja etsimässä niiden talon takaa metsiköstä pimeällä taskulampun kanssa. Sitten käytiin jäkälää kans, mutta ei löydetty. Sen sijaan löydettiin Rantakylän raitti. Ja eksyttiin Kotolaan.

Ja sitten taas draamaa keväällä - uusi poikaystävä, joka onkin yhtäkkiä entinen poikaystävä muutaman kuukauden kuluttua. Ja sitten kesä, ja uusi hermoloma:

8.6.1993
Lauantaina oltiin juomassa enkä muista yhtään mitään, enkä tahdokaan. Nyt olen täällä V:ssä rentoutuslomalla, taas kerran. Nyt tosin varautuneena, eli ruokaa on mukana. Eikä voileipäkeksejäkään tarvitse säännöstellä, kun on kokonainen paketti.

Myöhemmin samana päivänä:
Voi jessus! Tein maalaustelineen, ja kieltämättä siinä näkyy kätteni jälki, tai jos vain näkisin sen muiden maalaustelineiden joukossa, tuntisin sen heti omaksi tekeleekseni. Kyl minä olen oikea handywoman! Ensin meni puoli tuntia, kun etsin nauloja (navetasta, ruostuneita, vääntyneitä), sitten puoli tuntia kun hakkasin (siis: HAKKASIN) lautoja sopivan pituisiksi (en löytänyt sahaa, mutta kirves ajoi melkein saman asian..) ja puoli tuntia, varmaan yli, kun kokosin sitä tekelettä. Ne naulat kun tuppasi olemaan joko liian lyhyitä tai liian vääntyneitä ollakseen sopivia, ja loppujen lopuksi teos on pystyssä kahdella naulalla ja kymmenellä metrillä narua. Ja hyvällä onnella.

Liesi on oikutellut kuin mikäkin. Ensin se syttyi hyvin, paloi reippaasti pari tuntia ja sammui. Sytytin uudestaan, sammui. Syttyi, sammui. Yritin tehdä tulta leivinuunin, mutta se savusi ihan kamalasti ja luovuin yrityksestä, kun en tahdo saada häkämyrkytystä tai mitään.

Täytynee testata se maalausteline. Hitto, se on ihan vino. Eikä mahda mitään, aika huvittavan näköinen.

11.6.1993
Kamalaa, pelottaa! Tai ei ihan, tai melkein sittenkin. Poliisiauto ajoi ohi puoli tuntia sitten, ja telkkarista tulee joku kauhuelokuva, missä joku sekopää ukko hakkaa ihmisiä hengiltä jäävasaralla. Huuuuu.. Nyt se on lähdössä mäiskimään jotain. Partavettä ihan laittoi. Ja peruukin päähän. Nyt se otti sen kirveensä ja lähtee... ja se perkuleen poliisi, joka sitä jahtaa, pökköilee kans siellä, varmaan tappaa se hullu sen. Ja sillä poliisiparalla on vaimo sairaana sairaalassa ilman toista munuaista ja varmaan kuolee kohta. tai sitten ei. APUA, joku risahti... laitoin kyl oven lukkoon? Voi vitun tyhmä poliisi, kohta kuolee! Siinä vaan tuijottivat toisiaan, ja sitten lähti psykoukko karkuun. Nyt sen puhelin soi vaan eipä taida vastata, vessassa vaan ähkii. Itkee. Vautsi mitkä rintalihakset. Hullu, ammeessa kierii alasti, suihku päällä ja ukko sen kuin inisee. Kohta käännän kyllä kanavaa, alkaa mennä liian jännittäväksi minun silmille. Voi hitto, nyt se menee se poliisi sen psykoukon asuntoon ja se hullu on siellä. IIIIK! en kato.

Huomenna lähden kotiin. Tuleekohan M käymään nyt illalla kun se niin uhkasi, jos vain kyydin saa. Ei varmaan tule, kello on jo yksitoista. Taidan vilkaista psykoukkoa.. Huu, ne juttelee, pyskoukko on ihan seko. Inisee että ei tahdo vankilaan kun on pimeä ja kylmä. Ja nyt se rupesi yhtäkkiä uhkailemaan! Herranjestas, se poliisi ampui sen. Ja vaimo kuoli.

Selkeästi elokuvilla on ikärajat syystä. :)

Dear Diary.

En ole oikein koskaan päässyt jyvälle blogisosiaalistumisesta, tai miksi sitä nyt sanoisi. Interaktiosta. Tai jostain. Ei minua tietääkseni ole ikinä haastettu mihinkään. No, nyt TC niin teki.. pitäisi kaivella ja julkaista vanhoja kouluaineita. Minulla ei tosin ole aavistustakaan, onko niitä vielä tallessa - ainakaan itselläni ei ole. Pitäisi ehkä kysyä äidiltä, onko säilönyt koulurojuja jonnekin.

Sen sijaan minulla on yläasteaikainen päiväkirja. Mikäs sen nolompaa. Hävetti kyllä ainakin suuresti, kun sitä tuossa pikaisesti selailin. Mutta tässä vastauksentapaisena haasteeseen valittuja paloja tuosta suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneestä maailmankirjallisuuden mestariteoksesta. Nimet sensuroitu.

18.11.1991
Herranjestas! Nyt on maailmankirjat sekaisin! P OLISI NYT KIINNOSTUNUT! M kertoi tänään. O oli valittanut kuulemma P:lle siitä, ettei se koskaan minua kyytiin kysy, ja eilen kun ne kaikki oli siltä jotain kysellyt, niin mies oli ollut paloauton punainen.

En kyllä olisi ikinä arvannut.

Tämä seuraava on kyllä paha. On vissiin teinillä vähän vipannut päästä...

24.11.1991
Surullinen pesuallas, osa I.
Kävin mielenkiintoisen ja rakentavan keskustelun lavuaarin kanssa eilen illalla.
- Huomaan, että olet itkenyt, viemärisi vuotaa taas. Mikäs nyt närästää?
- Burp.
- Älähän nyt, se näkyy päällepäin. Olen tuntenut sinut jo 15, melkein 16 vuotta. Et voi sanoa ettenkö tuntisi sinua! Kerro.
- Burrurp.
- Kyllä, tiesin kyllä että olet heilastellut naapurin vessanpöntön..
- BURP!
- ... anteeksi, naapurin Eulaalian kanssa. Niin, mitä hänelle muuten kuuluu?
- Brbubbrubbrurburb...
- MITÄ?! Se lutka karkasi remonttimiehen mukaan? Ei voi olla, remontintekijät ovat suorastaan brutaalia porukkaa, ja Eulaaliahan oli harvinaisen älykäs ja rauhallinen, öh, pönttö, älysi täyttää säiliönsäkin, toisin kuin tuo idiootti, on oikea retku ollakseen pytty. Koko ajan sitä pitää olla korjaamassa, hävytön juoppo kun lutraa säiliönsä omaan naamaansa eikä viemäriin.
- Brub.
- Anteeksi, mihinkäs me jäimme.. oh, niin. Eulaaliahan oli niin harkitseva ja herttainen, ja sinähän ostit hänelle uuden kullatun renkaankin. Kyllä teistä paria odotettiin. Mitä oikein tapahtui?
- Brubrubbuh.

Tässä vaiheessa ovat välittäjäaineet ilmeisesti normalisoituneet, ja tarina masentuneesta pöntöstä on keskeytynyt. Iloitkaamme siitä...

13.12.1991
Jaa, mitäköhän sitä tänäänkin tapahtuu, 13. päivä ja perjantai ja Lucia-kulkue ja kaikki.

Maanantaina käytiin jouluostoksilla M:n kanssa. Näin P:tä. Paitsi että se lähtee aina pois, kun minut näkee. Tiistaina oli fysiikan kokeet ja tiistaina lueskelin saksan kokeisiin, jotka oli keskiviikkona, ja keskiviikkona mentiin taas ostoksille M:n kanssa, paitsi sitten tuli P ja niiden piti mennä autokouluun, paitsi kun eivät menneetkään. Sitten mentiin Bellaan syömään pizzaa. Illalla tuli MS kylään enkä pystynyt lukemaan maantiedon kokeisiin, jotka oli eilen. Ja eilen illalla oli aerobic.

13.12. edelleen
Luciat meni niinkuin meni, ihan hyvin, paitsi että kun MO2 tuli ulos Kurren autosta, niin sen jalka tarttui etupenkin turvavyöhön ja se rymähti (MO) jalkakäytävälle ja Luciakruunu lensi päästä ja kaapu paskaantui.

19.12.1991
Reinon ammatinvalintatestin mukaan, jos en lukiossa ota laajaa matikkaa ja fysiikkaa, minusta tulee METSÄNHOITAJA?! Jos taas ottaisin, tulisi minusta arkkitehti, tietotekniikan DI tai lääkäri. Ei kun dramaturgihan oli lääkäriä ylempänä. Aloista oli kauppatieteet ykkösenä, sitten oli tekniikka (?!), lääketiede ja näyttämötaide. Humanistinen ala sai pisteet -47. Huhhuh, uskomatonta.

MO, MK, MK2 ja H saivat jälki-istuntoa, kun eivät kiertäneet Alakanavan lenkkiä liikuntatunnilla. Meillä kun oli luistelua eikä ne luistelleet. Minä, PH, MO2, SR, KE, AK ja TK kiltisti luisteltiin. MM oli ollut sen lenkin ajan kotonaan, eikä se kuitenkaan saanut istuntoa. Tasapuolista ja oikeudenmukaista kohtelua, sanon minä.

Maantiedon kokeesta 10+. Fysiikan 9½. Matikan 9+. Ruotsin sanakoe 15/15. Enkun formatiivinen 9+. Saksan formatiivinen 9-.

20.12.1991
Huh! Nyt se on ohi. Jos huomista ei oteta lukuun. Sovitaan ettei oteta. Tänään oli se jääkiekko-ottelu [toim. huom: kyseessä kaupungin silloisen kahden yläasteen vuotuinen,legendaaristakin legendaarisempi ja suunnattoman kiihkeä jääkiekko-ottelu, jonka voitto oli haluttua tavaraa] ja me voitettiin 6-2! Huusin itteni kipeäksi. Pelin jälkeen joku vastapuolen pelaaja tuli kohti, pukkasi minua mailalla ja sanoi, että mulla on ihan hirveä ääni. Hiljenin hetkeksi, mutta huusin sitten takaisin, että ikäänkuin en tietäisi sitä itsekin.

Ja sitten jännittävä matkakertomus, kun lähdin MO:n kanssa hiihtolomalla sisar A:n luokse Tukholmaan:

2.3.1992
Se on menoa nyt. Istutaan junassa, menossa Joensuuhun. Siellä juna vaihtuu ja hypätään makuuvaunuun nukuskelemaan. Kello on 21.10. KUUMA!!! Kassi painaa vähintään 20kg kun äiti pakkasi mukaan ainakin kymmenen kiloa karjalanpiirakoita ja HK:n sinisen lenkin. M vaan naama punaisena vieressä ähkää. KUUMA!!!

3.3.1992
Kello on 05.25. Selvittiin erinäisten vaiheiden jälkeen tähän junaan. Mutta nyt on kumma, juna on seisonut täällä korvessa jo varmaan varttitunnin. Ja ihan vinossa. Kummallista.

Edelleen sama päivä:
Nyt on kello 12. Ollaan oltu jo 2 tuntia täällä! Siis laivalla. Joka on täynnä eläkeläisiä. Istutaan 8. kannella. N. 10 metrin päässä istuu nahkatakkinen komea nuori mies. Sitä kytätään. Ulkona sataa vettä, kohta saavutaan Maarianhaminaan.

Sarjassamme 'uusia tuttavuuksia': Mies, joka lukitsi säilytyslokeron. Mies meitä aamupäivällä auttoi, tuli äsken juttelemaan. Olisi voinut ostaa viinaa meille, jos oltaisiin tahdottu.

Sitten minulla on melkein jo poikaystävä, joka teki ohareita. Ja kevätkin on tulossa.

6.5.1992
Miehestä ei ole kuulunut mitään, tosin toisaalta ei tarvitsekaan. En minä tahdo mitään. Tai sitten kyllä. En tiedä.

Lokit on tulleet takaisin, ja lumi on alkanut sulaa. A [sisar] tulee ylihuomenna. R:lla [sisar] on järkyttävän iso maha. Vaikeata kuvitella, että sieltä olisi tulossa vain yksi lapsi. Tänään oli saksan kokeet. Huomenna biologian, ja ylihuomenna äidinkielen. Ne cottonin iki-ihanat 100 kysymyksen viisisivuiset hirveät yökvaikkamitkä. Noh, luojan kiitos nuo on viimeiset, mitä meillä on.

Mulla oli muuten maanantaina esitelmä. Kaljuuntumisesta.

Voi hittovieperkele, kun ei oikein tiedä. Toivottavasti se ei tahdo, niin asiaa ei minun tarvitse päättää. Mutta minä olen pirun vihainen. Esim. se I:n kanssa vappuna imeskely ja sitten ne perjantaiset oharit. Ja lauantaiset. Kyrsii koko ukko.

Noniin, eiköhän tuossa ole tylsytetty kansaa tarpeeksi.

Jos tätä päivää referoin, niin eipä ole paljoa kertomista. Flunssa todellakin tuli yön aikana, mikä on oikeastaan ihan hyvä asia. Kun aivot ovat kutistuneet että limalla olisi pään sisällä enemmän tilaa, on olo koko ajan vähän sumuinen. Ei stressaa asioita ihan samalla intensiteetillä kuin normaalisti. Tai no asiaa - se Kusti vähän huolettaa. Ei sillä muuten ole oireita, mutta kyllähän se veripissa on jo tarpeeksi. Ei sillä näkyvää verta ole eilisen päivän jälkeen tullut, mutta eihän se vielä mitään tarkoita. Onnistuin saamaan siltä töitten jälkeen näytteen, jonka sitten vein klinikalle tutkittavaksi. Huomenna saa tulokset. Uak.

Syyskuun 7.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1251 eaa oli auringonpimennys, joka kuulemma oli merkkinä Herkuleen syntymästä.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1776 nähtiin maailman ensimmäinen sukellusvenehyökkäys, kun amerikkalainen Turtle-niminen sukellusvehje yritti kiinnittää aikapommin brittiamiraali Richard Howen lippulaiva HMS Eaglen runkoon New Yorkin satamassa.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1822 Pedro I (tai, kuten hänen ystävänsä häntä kutsuivat, Pedro de Alcântara Francisco Antônio João Carlos Xavier de Paula Miguel Rafael Joaquim José Gonzaga Pascoal Cipriano Serafim de Bragança e Bourbon) julisti Brasilian itsenäiseksi Portugalista.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1901 boksarikapina päättyi Kiinassa rauhansopimukseen.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1911 ranskalainen runoilija Guillaume Apollinaire vangittiin epäiltynä Mona Lisa -varkaudesta Louvren taidemuseosta.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1940 saksalaiset aloittivat Lontoon pommitukset.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1998 Stanfordin yliopiston opiskelijat Larry Page ja Sergey Brin perustivat Googlen.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 2008 minulla on vähän paha mieli. Tässä siihen syyt, eniten painavat ensin.

1. Kusti on kipeä. Se pissaa verta. Huomasin tänä aamuna, soitin päivystävälle eläinlääkärille, joka sanoi, että uroskoirat nyt vain joskus saattaa pissata verta. Jos siihen ei liity muita oireita ja jos se ei jatku kauaa, ei välttämättä vaadi toimenpiteitä. No, verta tuli edelleen iltapäiväkävelyllä, ja nyt alkoi itse pissaamisprosessi näyttää vähän hankalalta. Huomenna pitää siis mennä lääkäriin. Ja se ahdistaa. Tulee ihan mieleen ajat edellisen koiran kanssa.. sillä kun oli struviittikiteitä ja -kiviä ja tulehduksia paljon ja usein. Ja minä kun olen vähän stressaajatyyppiä. Jos joku läheinen sairastaa tai jos koirat sairastaa. Ja kun ei tiedä, mistä ja miksi se veri tulee - onko se vain tulehdus, vai onko siellä jotain pahemminkin vinksallaan.

:(

2. S on nyt sitten lähtenyt. Viimeisenä iltana, eli perjantaina, syötiin pizzaa pahvilautasilta ja välteltiin tunteilua. Käytiin parilla siiderillä parissa tutussa paikassa, ja muisteltiin ja vähän tunteiltiin. Ja menihän se itkuksi sitten lopulta.

3. En enää jaksa sitä idioottia, joka asuu tuossa alapuolella. Olin perjantai-iltana niin väsynyt, että toistaiseksi viimeinen ulkoilu S:n kanssa päättyi jo perjantain puolella, ja olin kotona jo puolenyön aikaan. Aikomuksena oli nukkua pitkään ja hartaasti lauantaiaamuna. Mutta alakerran nuoriherra oli toista mieltä, ja aloitti tappelun vieraansa kanssa klo 5 aamulla. Tai no, ensin vain mökellettiin suureen ääneen kännissä, kuunneltiin musiikkia sellaisella volyymilla, että minä tunnistin biisin ja sanat (mm. Glenn Medeirosin Nothing's Gonna Change My Love for You oli soittolistalla), ja sitten alkoi tappelu. Epämääräistä kolinaa. Huutoa. Mölinää: 'Vittu, nyt lyön!' 'Ulos minun kämpästä!' 'AAAAAAAAAGHH!' Ikkunoiden helinää. Huonekaluja seinillä. Ja yksi kappale übervittuuntuneita ja -väsyneitä naapureita yläpuolella.

4. Se hakemani työpaikka yliopistolla on ilmeisestikin uhrattu akateemiselle nepotismille. En tajua, miksi paikka piti laittaa hakuun ja tuhlata ihmisten aikaa, jos kerran siihen oli jo kaavailtu jotakuta tiettyä. Minulla työt jatkuvat näillä näkymin vain marraskuun alkupuolelle, ja järkytyksekseni joudun hetkellisesti töihin kassaan. Minä, joka en ole koskaan tullut toimeen numeroiden kanssa.

5. Huomenna on maanantai.

6. Päähän sattuu ja kurkkuun koskee. Ehkä saan flunssan.

7. Pirkan mansikkajuustokakkujäätelö on pahaa. Ei ole juustokakkua nähnytkään.

Muisteloita.

M-ystäväni lähetti minulle tänään muinoin laatimansa englannin kieliharjoitteluraportin. Ihan vain muisteltavaksi. Itse olin omani hävittänyt jo kauan sitten ja nyt vähän harmittaa.

Mehän siis suoritimme harjoittelun yhdessä legendaarisena kesänä vuonna 1999. Suunniteltiin reissua kuukausikaupalla etukäteen. Istuttiin pimeinä talvi-iltoina M:n huoneen lattialla karttojen ja kirjasten keskellä ja suunniteltiin reittejä. Ja lopulta päädyttiin kiertämään pitkin poikin Britanniaa kahdeksi kuukaudeksi. Nyt tuo kaikki muistui mieleen, kun luin M:n raporttia. Mitä kaikkea sitä tulikaan nähtyä... Birkrigg Commonin pikkuruinen ja vanhaakin vanhempi kivikehä (joka teki paljon huomattavamman vaikutuksen kuin turistien valtaama Stonehenge), Walesin vuoret ja pitkähäntäiset lampaat, Wallaseyn Prom ja näkymä Liverpooliin, Salisburyn jokipuistikon päällekäyvät sorsat, Cambridge ja salskea nuorukainen, joka pyysi meitä ajelulle jokiveneellä (maksusta, tosin..), Tolleshunt Knightsin luostarin ruusupapupenkki (joka jäi puoliksi kitkemättä) ja Lontoon ihana Kensington Gardens. Uuh.

Ehkä pitäisi yrittää säästää rahaa ja tehdä ensi kesänä pienimuotoinen 10-vuotisjuhlakiertue, ainakin joihinkin noista 'vanhoista' paikoista.

Hain uutta työpaikkaakin. Sellaista vuoden mittaista projektisihteeriyttä täällä samaisessa laitoksessa. Työnkuva vaikutti ihan mielenkiintoiselta (vähän niinkuin jonkinsortin akateeminen party planner, heh..). Haku päättyi eilen, eikä sieltä Vieläkään ole kukaan soittanut ja kehunut hakemustani maasta taivaaseen ja uhannut itkupotkuraivarilla, jos en tule niille töihin. Sitä odotellessa, siis.

Mutta elämän seesteisyys jatkuu, kohta tulee postissa jelloa (kiitoksia, sisar A!), ja huomenna on vapaapäivä. Jei.



PS. Ai niin. Jos joku näkee yksinäistä kameranjohtoa jossain (Olympus) niin ilmoittakaa.. se kotitontun törkimys on taas käynyt hävittelemässä miun omaisuutta. Nyt on kuvakset jumissa kamerassa... :(

Small beginnings, greater ends.

Ehkä tulee turpaan taas jollain tavalla kun sanon tämän nyt 'ääneen', mutta sanonpa kuitenkin. Elämä on ollut jo tovin jokseenkin seesteistä ja ehkä jopa valoisaa. Ja se on oikein virkistävää ja tervetullutta vaihtelua.

Oli mukavaa palata töihin. Vielä mukavampaa oli saada palkka viime perjantaina, ja vielä sitäkin mukavampaa oli törsätä muutaman päivän sisällä siitä lähes puolet. No, ehkä laskujen maksamista ei voi pitää törsäyksenä, mutta kuitenkin. Ostin minä kaikkea kivaakin. Muunmuassa uudet farkut. Koskaan ennen ei ole farkkujen osto sujunut niin tuskattomasti kuin nyt. Sovitin kolmet ja ne kolmannet oli Ne. Ja hämmennys oli suuri, kun piti ostaa kaksi numeroa pienemmät kuin ennen. Samaa ihkua Leen läppätaskumallia kun on ostettu jo aiemminkin - ensimmäiset ovat hiutuneet hajalle ja toiset ovat liian isot. Mutta nämä uudet. Mmmmh. Ihhh. Ja kengätkin ostin! Sellaiset ylikalliit ja törkeän ihanat. Niillä varmaan tepsutellaankin sitten seuraavat viisi vuotta vähintään.

Andy Warhol -vaihe hiustyylin suhteen on nyt sitten jäänyt menneeseen. Nyt on taas sellainen vaiheittain lyhenevä sivuttaisotsis, joka kyllä tuntuu paljon paremmalta ja omemmalta. Varmaan antaa oman lisänsä seesteisyyteen, kun ei tarvitse koko ajan huiskia haivenia pois silmiltä.

Maanantaina sain vihdoin ja viimein sen alemman tutkinnon ulos (niin, sen jonka piti ulostautua jo tammikuussa, mutta kun prosessin hektisyys ja ilmeinen turhuus väsytti ja hyydytti minut tyystin, niin se meni jäihin). Olin tilannut tutkintotodistuksen tulemaan postissa kotiin, ja luulin, että se tulee normipostin seassa, mutta sehän tulikin kirjattuna. Niinpä sitten eilen töitten jälkeen vaihdoin lenkkivaatteet päälle ja tungin uuden puhelimen napit korviin ja kipittelin reippaasti postiin ja takaisin kuunnellen Snow Patrolia. Kotimatkalla iski joku merkillinen antikliimaksi, enkä olisi kotona tahtonut aukaista kuorta ollenkaan. Siinä se lojui olohuoneen pöydällä, ja minä kiertelin, kaartelin ja kyttäilin sitä vaivihkaa tuntikausia. Kusti ja Hilma olivat kuitenkin päivällä tuhonneet samaisella pöydällä oleilleen Changen alusvaatekatalogin ihan päreiksi, joten en uskaltanut jättää kuorta siihen kovin pitkäksi aikaa. Avasin sen siis ja tungin sisukset arkistooni. Mutta nyt sitten ollaan humanistisia poikamiehiä, vaikka se nyt aika turha titteli onkin. On se silti enemmän kuin ennen, ja tottahan sekin vähän sisintä läikähdyttää. Ja lisäähän on luvassa, kun enää ei puutu kuin se iso gee.

Vaan on valoisuudessa se surullisempikin puolensa. Viimeinen paikallinen rakas ystäväni S muuttaa kauaksi poies, joten nyt sitten jatkossa joutuu vuodattamaan modernin naisen tuskaa ja hehkutusta internetitse ja puhelimitse, ja yöulkoilu varmaan hyytyy nollaan, ellei jopa sen alapuolelle. Hieno juttu kuitenkin S:n kannalta tämä ympäristönmuutos. Minun pitää vain sopeutua.

Ehkä tästä seuraa vielä jotain hyvääkin. Joskus.

Easy like Sunday morning.

Puhelin kosahti. Meni jatkuvasti jumiin niin, ettei minkään näppäimen painaminen onnistunut, eikä virtaakaan saanut katki ennen kuin otti akun irti. Sitten sitä ei pystynyt enää lataamaankaan.

Puhelinkauppaan matka kävi siis.

Onkohan Gigantin nuorille miespuolisille myyjille joitain ulkonäkökriteereitä, kun ne lähes poikkeuksetta (ainakin täällä) ovat niin kovin salskeita? Siellähän ihan hämmentyi, ja antoi nuorukaisen kaupata puhelimen lisäksi myös uuden liittymän. Tosin liittymä oli menossa vaihtoon muutenkin, kun jotkut muinaiset Elisan puheaikaedut loppuivat, ja laskuja alkoi oikeasti tulla joka kuukausi. Tuli silti vähän helppo olo, kun taisin viettää aikaa kaupassa yhteensä vain noin 10 minuuttia.

Kustin miesosat ovat ihan kunnossa. Ei tarvinnut mennä edes lääkäriin. Mikä lie hetkellinen toimintahäiriö.

Ja se töihinpaluu. Onhan se tavallaan ihan kivaa (ainakin sitten kun tulee palkkapäivä ja pääsee makselemaan Mastercard-laskua - siellä kun näkyy mm. tuon uutukaisen puhelimen hankinta...), mutta kun tässä alussa ei muuta tekemistä varsinaisesti ole kuin opiskelijarekisteriin tallennusta, niin iltapäivisin on mieli kovin turta ja silmät harillaan. Vaan eiköhän sekin tästä.

Ja vaikka olinkin helppo keskiviikkoiltapäivänä, niin tässä silti:

Loman loppu.

Nyt on kai olevinaan aikaa istahtaa alas ja purkautua. Ikään kuin sitä ei tätä ennen olisi ollut, mutta kun fyysinen olemus oli muualla kuin kotona, ja henkinen olemus missä tahansa muualla kuin kotonansa, niin ei se oikein sujunut. Ajankäyttö tai sen suunnittelu. Ei se ihan ehkä nytkään, mutta ainakin ruumis on kotona tänään.

Edessä on viimeinen 'vapaa' viikonloppu. Maanantaina pitää mennä töihin. Tai saa mennä töihin. Toisaalta kun sitä ihan odottaa, että saa päähänsä muitakin ajatuksia kuin ne, jotka siellä nyt pari viikkoa ovat kilvan kehää juosseet. Viikonloppu mennee kodin ja itsen siivouksella - en ole pahemmin kodinhoitoon syventynyt heinäkuun aikana, enkä ehkä itsekään ole ihan esittelykelpoisessa kunnossa. Piti siivota jo tänään, mutta ei ollut hyvä päivä.. nukuin huonosti, kun kuulin olemattomia itikoita (ja kaikkihan tietävät, että silloin ei voi nukkua, kun huoneessa on itikka - kuviteltu tai kuvittelematon), heräsin puoli kuudelta ja ajoin tokkuraisena ja tuli istumaosion alla siskon lentokentälle. Sitten kun lopulta selvisin ruokakaupan kautta kotiin, niin ei enää huvittanutkaan siivota.

Koirilla oli kivaa lomalla. Aidattiin porukoiden piha niin, että ne saivat juosta siellä vapaana (tosin välillä vähän vaikutti siltä, että omistankin koirien sijaan kaksi nautaeläintä - sen verran tehokkaasti trimmasivat nurmea). Kävi myös ilmi, että Hilma tykkää mansikoista ja Kusti keinuu mielellään puutarhakeinussa. Nyt kotiinpaluun jälkeen varsinkin Kusti on ollut vähän vaisu, ja sillä tuntuu olevan taas ongelmia osastensa kanssa, joten yritän saada huomiseksi ajan eläinlääkärille.

Lääkärille joutui myös isä. Oikein kunnolla ja pitkän kaavan mukaan. Rokkilauantaina sain äidiltä puhelun, joka alkoi 'älä nyt säikähdä, mutta...'. No tottahan sitä nyt tuollaisesta säikähtää. Ei se kuitenkaan ihan niin kamalaa ollut kuin jo ehdin luulla. Isä oli kaatunut pellolla ja saanut samalla lonkkansa sijoiltaan. Se ei suostunut sairaalassa pysymään paikoillaan, joten se leikattiin parin päivän päästä ja sinne vaihdettiin uudet osat (keinotekoisia olivat osat molemmilla puolilla olleet jo entuudestaan). Siellä se nyt sitten köpöttelee kyynärsauvoillaan eikä malta olla paikoillaan kovin kauaa.. piti mm. päästä leikkaamaan ruohoa sellaisella ei-moottoroidulla leikkurilla. Itsepäinen ukko.

Olin aikeissa rehottaa tänään sohvalla ja katsella boksilta kaikkea kivaa, mitä sinne rokin ja sen jälkeisen poissaolon jälkeen on tallentunut ja syödä jäätelöä. Kyllä, olen taas langennut. En edes viitsi luetella kuinka monta kertaa ja kenen kanssa. Mutta sentään se on jäätelöön rajoittunut - karkkiin en ole vieläkään koskenut. Ylihuomenna tulee 4kk.

Hah. Siitäs saatte edelleen, sokerit ja atsovärit.

Elämää kaaoksen jälkeen.

Olen tässä tovin tuijotellut tuota otsikkoa. Ehkä se on epäsopiva. Ehkä siinä pitäisikin lukea 'Elämää kaaoksessa'. Tai en minä tiedä.

Rokki oli ja meni. Ihmeen tuskattomasti vieläpä, vaikka jouduinkin taas kerran turvautumaan rokkilääkärin kannettavaan apteekkiin, kun selkä meinasi katketa kesken viikonlopun. Ja nyt on kurkku kipeä ja flunssaa ilmassa, mutta kaipa tämä tästä.

Tietty rokin oheistoiminta tässä nyt vähän enemmän hämmentää. En tahdo vuodattaa koko tapausta tähän, mutta.. äh. Tapahtui jotain, mitä en kadu, paitsi jos siitä aiheutui toiselle osapuolelle liiallista angstia. Vaikea sanoa, kun kyseinen osapuoli ei varmaankaan ole halukas asiaa sen kummemmin enää puimaan. Minua taasen huolettaa, että tapahtunut katkaisi, tai ainakin nihkeytti, välit ihmiseen, josta olen aina pitänyt, piilopotentiaalisesti jopa ehkä ei-platonisestikin, mikäli siihen olisi tarjoutunut joskus tilaisuus. Ehkä minun olisi pitänyt olla viisas ja olla tekemättä mitään. Tai ehkä minun pitäisi olla ajattelematta asioita liikaa. Taas. Ehkä se oli vain ja ainoastaan sitä itseänsä. Paitsi kun minä en tee niin.

Ajatus kaiken tämän tuskailun takana kuitenkin on se, että toivon kovasti, ettei tämän takia kukaan kärsi.

Vaihdetaan ylirasittuneet aivot vähemmän käytettyihin. Voin maksaa postikulut. :P

Käytinkö sanaa 'seestynyt'?

Ihmisen ei koskaan, KOSKAAN pitäisi mennä lukemaan sähköpostejaan kymmenen jälkeen illalla. Eilisen yltiöseesteisen päivän päätteeksi vilkaisin vielä postit, kun kone oli auki. Ja sain sellaisen raivoangstin, että meni yöunet, vaikka olin aivan raatoväsynyt.

Ei mitään kamalaa tai henkilökohtaista - rokkistressiä vain.

Nukahdin kai viimein joskus kolmen tienoissa, mutta heräsinkin sitten samantein outoon rapinaan ja räpsähtelyyn. Kello oli puoli neljä. Luulin ensin, että räpsijä oli unennäkijä-Kusti (se pitää joskus outoa ääntä nukkuessaan), mutta kun tajuntani tila palautui herännäiseksi, tajusin, että pahvikaihtimen ja ikkunan välissä poukkoilee jokin öttiäinen. Pakkohan se sieltä oli poistaa.. olisi räpsähdellyt siellä vielä koko yön. Kalastelin sieltä siis esiin sellaisen kamalan pitkäjalkaisen itikan. Uah.

Ja sittenpä ei nukuttukaan enää. Torkahdeltiin korkeintaan vartiksi. Mieleen tunki tahtomatta ja kutsumatta asiat, joille ei neljän aikaan aamulla edes voi mitään. Ja sitten viimein kun olin torkahtanut pidemmäksi aikaa, herään kello kahdeksalta aamulla siihen, että Hilma oksentaa keittiössä.

Ja tänään kiinnostaa kaikki ihan suunnattomasti. Seestyneisyydestä ei ole tietoakaan. Kooma ja miedohko vitutus on tämän päivän sanoja.

Call Me Mellow.

Päätin eilen nukkumaan mennessä, että herään tänään energisenä ja hyvää tuulta uhkuen. No ei, ei se mennyt niin. Ensinnäkään en saanut unta, joten kiepuin lakanoissa aamukolmeen, joten olettaa saattaa, että aamulla väsyttää. Niin teki. Toiseksi, kun sitten yhdeksän jälkeen heräsin, satoi vettä. Niin että höh.

Aurinko kuitenkin tunki esiin päivällä, ja mielialakin kohosi ihan huomaamatta. Vaikken saanut tehtyä yhtään mitään. Tiskivuorella voisi harrastaa jo kiipeilyä ja lattioilla vilistelee kennelillinen pölykoiria. Mutta miksi tehdä tänään sellaista, jonka voi vallan hyvin jättää huomiseen? :P Normaalina päivänä olisin ehkä kärsinyt jonkinasteisesta itseinhosta, mutta ehkä leijun vieläkin toissapäiväisten euforiahuurujen voimalla - palautin nimittäin viimeiset ruotsin kirjallisuusesseet. Tuli kovin aikaansaanut olo, huolimatta siitä, että kyseiset tekeleet olisi pitänyt palauttaa jo hyvin, hyvin kauan sitten.

Sitten kävin vielä kaupungilla hoitamassa pari asiaa ja lipitin jääteetä terassilla S:n kanssa. Oikein kesäistä.

Ja nyt on perin tyytyväinen olo. Ettei jopa peräti seestynyt. Ensi viikolla ei ehkä ehdi seestyä, joten varmaan ihan hyvä täydentää varastoja nyt.

Pitäis ehkä sanoa jotain.

Ei ole taas ollut sellainen elämänjakamisolo. Tai sitten ei vain ole huvittanut, vaikka ehkä jotakin jakamista olisikin ollut. Elo alkaa olla vähän kiireistäkin tässä.. on vihdoin ja viimein virkattu Strindberg-esseitä, juostu rokkikokouksissa ja -palavereissa, stressattu tilauksia, polteltu keskiyön öljyä tilauksia tehdessä, hikoiltu salilla, päivitelty koiran genitaaliongelmia ja vielä vähän stressattu raha-asioistakin. Ja rokkiasioissa kiireet jatkuvat ja jopa suorastaan eskaloituvat. Voi siis olla, että hiljaiselo blogin suhteen jatkuu ainakin seuraavat pari viikkoa. Ellei nyt sitten satu tulemaan ihan ylettömän tärkeätä jakamista. Tai jos en vain osaa pitää sormiani kurissa jostain muusta syystä.

Kesäpoika

Before:


After:

Lost and Found, osa 2.

Hii! Rokkimappi löytyi! Turvauduin perinteiseen hätäapuoljenkorteen ja ostin uuden mapin - yleensähän silloin, kun päätyy ostamaan uutta, se vanha löytyy. No, niin kävi nytkin. Paitsi että käytän kyllä sitä uutta kansiota, kun se on hieno violetti (vanha on tylsän sininen).

Nyt on elämä taas uomissaan. Omaisuus tallella. Paitsi ne yhdet housut.

Kusti menee maanantaina parturiin. Laitan sitten before ja after -kuvat nähtäväksi.

Mea culpa.

Olen syyllinen. Tunnustan syntini. Vaikka julistin jo totaalikieltäytymistä, niin olen langennut Benin ja Jerryn seuraan. Kahdesti. Kerran Vanilla Toffee Crunchin ja kerran Bohemian Raspberryn merkeissä. Puolustuksekseni sanottakoon, että äkistely alkoi, kun purkista oli syöty 3/4. Ei siis mene enää se normaali puoli litraa kerralla.

Meet the Neighbours.

Edellisessä kirjoituksessa mainittu uusi tupakoitseva naapuri paljasti eilen itsestään lisää mielenkiintoisia piirteitä.

Olin päivällä valmistautumassa kaupungille jalkautumiseen olohuoneessa, kun yhtäkkiä alkoi jostain alapuolelta kuulua äärimmäisen kovaäänistä tilitystä. Ei huutoa, uskomattoman kovaäänistä puhetta vain. Uusi naapurihan se siellä. Tilitti parvekkeellaan, kuinka meni sinne ja miten oli vieläkin ihan kännissä, vaikkei ollut edes sinä päivänä mitään juonut, ja mitä sitten tapahtui, ja mitä se yksi oli siihen sanonut. Välillä ääni häipyi, välillä palasi. Kävin kylppärissä pesemässä hampaat, ja harjausta säesti ilmastointihormin välityksellä kantautunut tuskaisen humalaisen miehen tilitys. Eihän siltä päässyt pakoon millään.

Joopa. Olen tahtomattani kerrostalokyttääjä. Mutta oikeasti, mihin tuollaisessakin korvansa laittaa?

Lähdin vielä käyttämään koiria pihalla puolenyön jälkeen. Rappukäytävässä kuului kolinaa ja haisi pizza. Kustilla on aina nälkä, joten sehän syöksyi tuoksun perään kuin mikäkin jälkikoira. Jäljitti sitten tämän samaisen nuoren ja hintelän, nesteytyksestään hyvin huolehtineen herrasmiehen, jonka voimat olivat riittäneet muutaman rapun kiipeämiseen ja loppuneet sitten kesken, jonka johdosta mies oli leiriytynyt rappukäytävään avonainen pizzalaatikko puoliksisyötyine sisuksineen vieressään. Yritäpä saada tohkiintunut, kuolaava ja nälkäinen koira siitä ohi... Kun tulin takaisin sisälle, tyyppi oli sentään jo omalla ovellaan, mutta tiputti colapullonsa kaiteen välistä kerrosta alemmas. Sinne se jäi, huojuen pähkäilemään eväitänsä.

Minusta taitaa olla ihan oikeasti tulossa täti-ihminen.

Kukkahattutäti tilittää, osa 1.

Alkaneen kesän kunniaksi ajattelin kaivella esiin kukallisen hattuni ja rutista vähän.

Ensinnäkin. Parveketupakoitsijat. Saavat minun puolestani tukehtua niihin tötteröihinsä. Alakerran savuttava parturikampaaja muutti viime kuun lopussa pois, ja ehdin jo hiljaisesti riemuta, että nyt voi pitää parvekkeenovea auki ihan vaikka aina. Vaan pöh. Uusi asukas (tai asukkaat - en oikein tiedä, asuuko siellä mies ja sen nainen vai nainen ja sen mies vai pelkkä mies tai nainen) ilmeisesti viettää suurimman osan ajastaan parvekkeella käryten. Ihan sama minulle, mitä ne siellä tekee, kunhan minun ei tarvitse sitä haistella. Ja kun se valitettavasti haisee. Ilma kiertää vielä niin näppärästi, että minä haistan niiden savut ihan täällä makuuhuoneessa asti. Inhaa, ällöä, tarpeetonta ja raivostuttavaa.

Toiseksi. Rasittavat ja huonostikasvatetut lapset ja niiden piittaamattomat äidit. Olin eilen salilla. Kello oli puoli kymmenen. Ohjelma puolessavälissä. Minä salilla yksin. Yhtäkkiä kortinlukija ovella piippasi, ja sisään rynni ryytyneen oloinen äiti-ihminen jälkikasvunsa (yksi kumpaakin sorttia, ikä ehkä n. 6-7v) kanssa. Äiti kimitti kovaan ääneen: 'Yrittäkää nyt vähän aikaa olla kunnolla.. ei olla kauaa, sen verran vain että voidaan sanoa että ollaan käyty.' No joo, sehän se on ensinnäkin pointti koko kuntoilussa. Tenavilla oli virtaa luvattoman paljon, ja vaikka äiti oli sanonut, että laitteisiin ei ollut lupa mennä, vaan piti hypellä omilla hyppynaruilla tai polkea kuntopyörää, niin siellähän ne riekkuivat, ympäriinsä ja täysin kuritta. Odotin, että jompikumpi hetkenä minä hyvänsä tippuu päälleen vatsapenkistä tai hivauttaa minua hyppynarulla. Äiti nitkutti vartalonkiertoa katse lasittuneena ja ehkä joka viides minuutti vinkaisi 'olkaa nyt kunnolla..' Ja arvatkaa vaan, uskoivatko.

Oikeasti. Kuntosali ei ole ihan sopiva tuonikäisille. Ainakaan, jos eivät usko mitään, mitä niille sanoo. Ihmettelen, saiko se nainen treenistään oikeasti mitään irti tuolla tavalla - minulla ainakin meni se loppupuolisko vähän hätäiseksi, kun tahdoin vain pois sieltä mahdollisimman pian. Hommatkoon tenavilleen hoitajan.

Ja joo, nyt varmaan jollain äiti-ihmisellä nousee niskakarvat pystyyn, ja se natkuttaa, että 'hyvähän se sinun on sanoa kun sulla ei ole lapsia, kyllä olisit toista mieltä, jos itse olisit äiti..' ja niin edelleen. No niin, ei ole lapsia, mutta jos olisi, niin ne kyllä tottelisivat paremmin, kuin nuo kaksi kullannuppua. Tai ainakin järjestäisin niille hoitajan siksi aikaa, kun itse kuntoilen. En minä nyt viitsisi muiden treeniä häiritä tuolla tavalla.

>:I

Noniin, kukkahattutäti on puhunut. Hyvää yötä.

Karmavaivoja.

Joko minua vaivaa huono karma tai sitten meillä asuu pahansisuinen kotitonttu. Niitä avaimia rupesi nimittäin katoilemaan oikein olan takaa niiden kuuluisien työpaikan avaimien lisäksi. Vapunaaton baarittelun jäljiltä (huom. tuolloin nautin vain kaksi alkoholiannosta) katosi kotiavaimet. Sitten todellakin yhtäkkiä ja yllättäen löysin ne työavaimet. Tänään oli kateissa autonavaimet. Kun hädissäni etsiskelin niitä, löysinkin yllättäen ne kuukauden kadoksissa olleet kotiavaimet. Ja lopulta sitten myös ne autonavaimet. Reisitaskucaprien taskusta. Enkä ole ikipäivänä edes ajanut autoa ne pöksyt jalassa. Outoa. Lievää ärsyynnystä on aiheuttanut myös rokkimapin tuntematon olinpaikka.. sitä kun alkaisi tarvita ihan oikeasti. Edelleen on myös kadoksissa ne vaaleanharmaat Esprit-pöksyt.

Ehkä Hilma onkin syytön niihin mattotuhoihin, joiden seurauksena päädyin viskaamaan eteisen maton roskiin. Samalle tielle on joutumassa myös parvekkeen kynnysmatto. Ehkä se onkin ollut se niihin minun housuihin sonnustautunut ilkeä tonttu, joka ne on kiukkupäissänsä pureksinut, kun on ensin kyllästynyt avaintenpiilotukseen.

Viikonloppu oli levoton mutta opettavainen. Ja koska minusta melkein tuli opettaja, levitän nyt saavuttamaani tietoa myös muille:

1) Ei ole kovin hyvä ajatus juoda yhden illan aikana olutta, mojitoja, limoncelloa, kuohuviiniä sekä mansikkamargaritoja.

2) Edelliset nauttineena tulee rappukäytävissä kulkea äärimmäistä varovaisuutta noudattaen, etenkin, jos jalassa on korkeahkokorkoiset varpaidenulkoilutuskengät.

3) Vaikka tietyn henkilön puhelinnumeron olisi poistanut puhelimensa muistista (soitetuista ja vastaanotetuista puheluista, viestien vastaanottajista sekä vielä poistanut varmuuden vuoksi kaikki saapuneet ja lähetetyt viestitkin), se ei tarkoita sitä, että numero olisi pyyhkiytynyt myös omasta mielestä. Varsinkaan, jos siinä on luonnoton määrä nollia.

4) Jos käy niin, että numero on mielessä, voisi miettiä muutamaankin kertaan, olisiko syytä jättää se viesti sittenkin lähettämättä.

Nämä viisaat neuvot jaettuani voisinkin laitella välineet kiinni ja lähteä sänkyyn lukemaan. Löysin kirjakaupasta uuden (tai ainakin ennen lukemattoman) Kathy Reichsin. Lähes täpisyttää tuleva lukukokemusnautinto. Hii.

Hiustenmuotoilutuotteen vastaisku.

Sainpa taas siivota.

Minulla on sellainen kapea lipasto, jonka laatikot ovat täynnänsä kaikenlaista itsehoitokamaa. Ylimmäisessä laatikossa on hiusjuttuja ja hiustenmuotoilutuotteita. Siellä oli myös lähes täysi pullollinen (250ml) Paul Mitchellin Super Sculptia. Paino sanalla oli. Olin epähuomiossa unohtanut nipsauttaa korkin kiinni, ja kun se aine siellä sisällä on niin kovin ohutta ja juoksevaa, niin melkein koko sisus oli lirunut sinne laatikon pohjalle ja kaikkien hiusjuttujen ja puteleiden päälle. Omenantuoksuista limaa. Kaikkialla. Ja lipasto ei luonnollisestikaan ole mitään kovaa umpipuuta vaan mitälie lastulevyä, joten se lima oli vielä imeytynyt sinne levyn sisään, ja nyt on laatikon etulevy turvonnut ja kupruilla.

No, ei kai se mitään. Vaihdan ylimmän ja alimman laatikon paikkaa.. ei kai se sieltä alhaalta mihinkään näy. Eikä se aine oikein kovin hyvin minun hiuksille sopinutkaan, joten senkään takia ei pahemmin harmita. Ja onhan minulla nyt sentään omenantuoksuinen lipasto.

Lost and Found.

Löytötavaratoimistosta, iltaa.

Joku tarinointiani uskollisesti seurannut saattaa muistaa, kuinka viime syksynä onnistuin kadottamaan työavaimeni. Kuinka noloa se olikaan.. kuinka niitä ei löytynyt Mistään. Ei mistään omistamastani laukusta, ei takin taskuista, ei työkaverin autosta, ei kotoa, ei mistään. Maa oli ne nielaissut.

Tänään olin lähdössä kauppaan, ja oioin siinä takkiani, ja ihmettelin, kun siinä rintatasku jotenkin oudosti pullisteli. Kas! Maa oli ilmeisesti päättänyt sylkäistä avaimet takaisin pinnallensa, ja osunut minun takkini taskuun. Takin, jonka omasta mielestäni olin kääntänyt ylösalaisin ja suunnilleen ratkonut saumoistaan silloin syksyllä.

Ja nyt sitten nolona palauttamaan ne huomenna tilapalveluihin.

Jos jotain yllättävää löytyikin, niin on tässä myös menetetty taas jotain. En mene yksityiskohtiin. Mutta ei ole kovin kivaa taas vaihteeksi. Alkaa olla pää ruhjeilla ja seinä kohta puhki.

Bye bye, beloved.

Huomenna tulee kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi söin karkkia. Muistan sen kuin eilisen päivän. Olimme S:n kanssa Gloriassa jonkinsortin nypytysoluella kaupunkikierroksen jälkeen, paitsi että minun olut oli sillä kertaa vissyä. Oli Glorian 1-vuotissynttäriviikko, ja siellä jaeltiin ylenpalttisesti syöminkejä. Oli karkkia ja tortillachipsejä ja ties mitä. Minä olin juuri toipumassa pääsiäisviikon jälkeisestä suklaan yliannostuksesta (joka olikin ollut melkoinen), enkä pystynyt ajattelemaan sokeria ilman, että etoi. Vissyni lipitettyäni aloin tehdä lähtöä kotiin, ja S tunki puoliväkisellä sellaisen lätkäliigan takkini taskuun. Sokeri siis ellotti, ja ajattelin, että siinähän löytyy sieltä joskus puolen vuoden päästä ja sittenpä pähkäilen, miten se on sinne joutunut. Minähän kun olen ollut tunnettu siitä, että sokeripitoiset tuotteet eivät minulla kauan vanhene. Puolen vuoden päästä ei yleensä löydy puoli vuotta aiemmin hankittuja sokerisia juttuja. No, ei löytynyt nytkään. Päätin tuhota todistusaineiston, kun kävelin kotiin.

Ja siinä se oli. Toistaiseksi viimeinen karkkini.

En kuitenkaan kieltänyt itseltäni sokeria ihan tyystin. Tuumin, että kylmät kalkkunat saattaisivat tehdä vähän turhan tiukkaa tällaiselle addiktille. Annoin itseni ostaa jäätelöä silloin tällöin. Jos tuli hirveä pakkotarve, lipitin Helleforsin kahden desilitran hedelmäkeiton. Muistan tuhonneeni paketin niitä suklaalla päällystettyjä pikkuisia minttudominoita. Ja sitten löysin Benin ja Jerryn.

Sitähän ne aina vetää kaikissa jenkkisarjoissa sun muissa. Ja onhan ne törkeän hyviä. Se pikkuinen puolen litran pytty meni ihan huomaamatta. Lempparikseni sukeutui Bohemian Raspberry, vaikken muuten kovin vadelmista tykkääkään. Mutta ne brownienpalat siellä seassa.. uuh. Heaven.

Elämä menee kuitenkin eteenpäin. Olen monta kertaa miettinyt, pitäisikö ostaa karkkia. Ihan vain kokeeksi - osaisinko syödä vain yhden tai kaksi, ja unohtaa loput puoleksi vuodeksi? Olisinhan minä voinut ostaa. Mutta kun ei ole tehnyt mieli. Onko silloin järkeä uhmata kohtaloa? En missään nimessä tahdo palata entisenlaiseen sokerikoukkuun, jos minulla on mahdollisuus vaikuttaa asiaan. Ja nyt ajattelin mennä vielä pidemmälle. Huomasin, että Ben&Jerry, niin rakkaita kuin he minulle ovatkin, alkoivat etoa viikko sitten. Kaapissa on lojunut viikkotolkulla paketti Dominoita, joita olen uskollisen säännöllisin väliajoin yrittänyt nakerrella, mutta kun nekin ovat alkaneet etoa. Minulle yritetään selvästikin kertoa jotakin.

Ja kerrankin minä ajattelin kuunnella. Ollaan sitten ilman. Ilman karkkia, ilman suklaata, ilman jäätelöä, ilman dominokeksejä. Jos Hellefors alkaa tökkiä (tänään sain jo vähän esimakua siitäkin), niin ollaan sitten ilman sitäkin. Ei enää sokeriähkyä, sokerihumalaa ja seuraavan aamun pöhöttynyttä sokerikrapulaa. Annan kenkää uskotuille seuralaisilleni.

Hyvästi siis Ben, Jerry, Karl F., Candyking ja muut. Tunnistatte kyllä itsenne.

P.S. En minä vieläkään ole seonnut. Pitää vain olla pöhkö välillä.

Sing-A-Long!

For once I want to be the car crash
Not always just the traffic jam
Hit me hard enough to wake me
And lead me wild to your dark roads
Headlights (show it all) before me
So beautiful so clear
(I will) reach out and take it
Cause I'm so tired of all this fear
My tongue is lost so I can't tell you
Please just see it in my eyes
I'll pull the thorns from our ripped bodies
And let the blood fall in my mouth

Jostain syystä päivän päänsisäinen biisi on tuo. Snow Patrolin Headlights on Dark Roads. Jäi ehkä päähän eilisen kotimaanmatkailun kotiinpaluuosion aikana. Ei ollut paras mahdollinen mieliala. Eikä kyllä ole nytkään, mutta ei nyt ehkä sentään ihan niin morbidi kuin Snow Patrol antaa ymmärtää.

Päästä ottaa silti.

Hilmalla on tänään synttärit. Emme taida juhlia. Onnea silti, vaikka söikin eteisen mattoon isohkon aukon eilisen aikana.

Bad hair month.

Minähän saksitutin itselleni otsiksen joskus reilu kuukausi sitten. Toisinaan se on ihan hyvä. Toisinaan ei. Ei todellakaan.

Eilen, kun yritin saada sitä asentoon ja ojennukseen, minulle valkeni karu totuus. Minähän näytin ihan Andy Warholilta.


Andyn otsis

Voi olla, että hylkään otsiskokeilun tämän jälkeen. Kauhean vaivalloista.. se ei koskaan luonnostaan sojota sinne, minne sen tahtoo sojottavan. Ja senkin jälkeen, kun sen on saanut suunnilleen kuosiinsa, se yleensä töhöttää ja karhottaa oudosti. Ja sitten, kun vasemmalla puolella on outo pyörre, joka heittää osan otsiksesta kohti korvaa. Ja jos vähänkin tuulee edestäpäin, niin se taipuu keskijakaukselle, jota ei saa purettua ennen kuin otsiksen kastelee. Ellei sitten läträä ylenpalttisesti muotoilutuotteiden kanssa ja fiksaa sellaista kasarityylistä rapeata ratkaisua, joka ei liiku lainkaan.

Enkä ehkä välttämättä tahdo olla Andyn kanssa samis.

Taas.

Palautin juuri jälleen kerran yhden tunkin. Poistin henkilön viestintävälineistöstäni. Taas. Siinä on aina jotain niin kovin surullista... en minä kuitenkaan ole sillat takanani polttavaa tyyppiä. Mutta joskus naisen pitää tehdä mitä naisen pitää tehdä, että säilyttäisi mielenrauhansa.

Nainen voisi myös yrittää olla kiintymättä ihmisiin, mutta tätähän sivuttiin jo aikaisemmassa kirjoitelmassa.



Kustiakin mietityttää.



Hilmassa kasvaa sammalta. Jos katsoo Oikein tarkasti korvakarvoja.

In My Place.

Kotini on nyt pintasekaisin mutta lähes syväsiisti.

Jokunen viikko sitten riehuin vaatehuoneen ja vaatekaappien kanssa. Nyt, kun taas vaihteeksi pitää keksiä jotain tekemistä, ettei ajattelisi liikaa (hah, ajattelen silti..), olen tohottanut ympäriinsä kuin pieni eläin. Olen siivonnut parvekkeen. Kantanut sieltä jätesäkillisen turhaa krääsää roskiin. Imuroinut kaislamattojen alta paljastuneet pölyt, mullat ja kaislankappaleet. Hankkinut siinä sivussa pölyhomekeuhkon. Vaihtanut talven aikana homehtuneet kaislamatot uusiin. Hionut parvekekalusteet. Öljynnyt hiomani parvekekalusteet. Ostanut hiotulle ja öljytylle parvekekalustepöydälle ruukullisen violetteja orvokkeja. Vaihtanut huonekasveille mullat. (Minulla on liikaa kasveja.) Tehnyt simaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Tuskaillut, mihin pullotan siman, koska olin juuri vienyt jättilastin (vissy)pulloja kauppaan. Onnistunut haalimaan erinäisiä hajapulloja, jotka nyt pullistelevat simasta jääkaapissa. Kyllästynyt simaan juotuani sitä vajaan litran. (Jäljellä n. 4 litraa.) Tehnyt epäonnistuneen rosettikokeilun. Pessyt koiran. Siivonnut siivouskomeron, koska en löytänyt ötökkäikkunaverkkoa, jonka olemassaolosta siivouskomerossa olin tuhannen varma, ja jota ei siivouksesta huolimatta löytynyt.

Enää pitäisi oikeastaan pestä ikkunat ja parvekelasit ja siivota keittiön kaapit. Sitten ehkä voisi aloittaa koko syklin taas alusta.

Ja ei, minä en ole seonnut päästäni. Olen vain jotenkin juuri Nyt kypsynyt itseeni hetkellisesti, ja pää on niin täynnä sarkasmia ja tiesmitä, että tärykalvoissa vinkuu. Ei minua voi pitää vastuullisena tämänhetkiseen ulosantiin, eihän?

Why so blue panda bear?

Muistelin tässä aiemmin tänään niitä tekemiäni uudenvuodenlupauksia.

Tänä vuonna kuitenkin mietin, että 1) lopettaisin erään ex-tapauksen blogin lukemisen, 2) lopettaisin tämän ex-tapauksen uuden puoliskon blogin lukemisen, 3) enkä enää koskaan antaisi kenenkään, Kenenkään hallita tunne-elämääni niin voimallisesti, että jos tämä henkilö päättäisi ulostaa minut elämästään, en romahtaisi ja menettäisi toimintakykyäni osin tai kokonaan edes vähäksi aikaa (niin kuin kävi viime syksynä). Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainakin yritän.

Ja tietenkin 4) syön vähemmän sokeria ja käyn useammin salilla jne jne.

Noh. Lupaus numero yksi: pidetty. Lupaus numero kaksi: pidetty. Lupaus numero neljä: en ole syönyt karkkia viiteen viikkoon, ja salikorttikin on viuhunut useammin kuin viime vuoden loppupuolella. Eli pidetty.

Mutta se lupaus numero kolme. Olen pettynyt tänä vuonna jo kahdesti. Ensimmäinen meni ohi melko kivuttomasti. Jälkimmäinen kerta kuitenkin kirpaisi yllättävänkin paljon, vaikkei juttu nyt todellakaan ehtinyt edes kehittyä miksikään. Ei minusta näköjään ole lupaamaan mitään tuollaista, koska joku kuitenkin aina valtaa sen tunne-elämän ja hallitsee. Tahdon tai en. En osaa olla antamatta itsestäni kaikkea.

Ehkä minun pitäisi vain pysytellä erossa sellaisesta. Ainakaan minun ei kannata kuvitella, että jaksaisin kestää ylettömän määrän pettymyksiä. Jostain kai pitäisi tiirailla sitä aurinkoa, joka paistaisi tähän risukasaan, mutta enpä kyllä jaksa. En ainakaan vähään aikaan. Mutta kuusi ja puoli vuotta on ihan helvetin pitkä aika olla yksin..

Tai no, jos totta puhutaan, niin olihan minulla tänäänkin miesseuraa. Vaikka karkkia en olekaan syönyt, niin jäätelöähän ei sellaiseksi lasketa. Vietin oikein rattoisan tunnin sohvalla herrojen Ben&Jerry kanssa ja katsoin puolella silmällä Without a Tracea ja tuijottelin puolellatoista Benin ja Jerryn suklaista olemusta.

Väsyttää...

Joensuulaista porakidutusta.

Euh.

Yksi alakerran asunnoista vaihtoi omistajaa kuunvaihteessa. Uusi tekee tai teettää siellä remonttia. Joka on siis alkanut siellä kuunvaihteessa ja on meneillään edelleen. 25.4.

Nyt siellä on porattu koko tämä viikko. Joka päivä. Alussa sen kesti, mutta nyt ei oikein enää. Tekisi mieli paeta jonnekin, mutta kun on vähän pakko tehdä kotihommia. Se ääni tuntuu jo pään onteloissa ja hiusjuurissa ja varpaankynsien alla. Jos sitä kestää vielä viikon, niin olen ensi perjantaina valmis tunnustamaan Ihan Mitä Tahansa, Jimmy Hoffan olinpaikasta siihen, kuka varasti Ahti Karjalaisen soutuveneen.

Voi kun voisikin paeta jonnekin kauas vähäksi aikaa.. jos vain tietäisin, että koirista pidetään huoli, ja ettei pakenemisesta seuraisi konkurssi, ja jos se lentäminen ei olisi niin ylenpalttisen kamalaa, niin lähtisin Heti.

Päivä jona Ilmaria nypytti.

Ei ole viime aikoina pahemmin blogituttanut. On ollut vain hajanaisia ja repaleisia ajatushäiveitä, joista ei ole oikein ehtinyt saada kiinni. Ei ne koossa ole nytkään, mutta no, onko ne nyt oikeastaan ikinä...

Meinasin ajaa viikonloppuna kolarin. Säikäytti aika lailla. Olen luonnollisestikin ollut jo kauan sitä mieltä, että muut eivät osaa ajaa Ollenkaan (sarkasmia, sarkasmia), ja viikonloppu kyllä vahvisti tuota mielipidettä entisestään. Lähdin lauantaina käymään vanhempien luona ja vaihtamaan kesärenkaat. Jo menomatkalla äimistelin, kun niin monesta autosta näytti olevan vilkku rikki, ja kun vielä kolmion takaa katsottiin asialliseksi hyökätä eteen. Tulomatkalla sunnuntai-iltana sitten olin saada sydänkohtauksen, kun ohituskieltoalueella sellaisen pitkäkestoisen mutkan takaa huristeli vastaan rekka omalla kaistallaan ja rekkaa ohittava henkilöauto minun kaistalla. Jaiks. Hikisesti ehti koukata rekan eteen, eikä minun sentään tarvinnut kurvata ojan kautta. Salpaa henkeä vieläkin.

Oikeasti, saisivat opetella ajamaan. Ehkä niillä on joku death wish, mutta voisivat pitää mielessä, että muilla ei välttämättä ole.

Ilmeisesti on niin, että koko maassa on myynnissä yhteensä ehkä noin 12 säkkiä Nutro Choice -koiranruokaa. Luonnollisesti se on juuri sitä merkkiä, mitä sekä Kusti että Hilma syövät. Kustin ruuat alkoivat olla vähissä, joten piipahdin eilen eläinkaupassa ostoksilla. Vaan kun ne hyllyt oikein hohtivat tyhjyyttänsä. Oli yksi 2 kg:n pussi light-ruokaa, jota Kusti syö, kaksi 2 kg:n pussia Holistic Carea, jota Hilma syö, ja kaksi 7,5 kg:n säkkiä Mini Maintenancea. Siinä kaikki. Hyllynreunassa oli lappu, jossa maahantuoja pahoitteli tilannetta, ja perusteli puutosta raaka-ainepulalla ja EU:n tuontisäädöksillä ja Etelä-Euroopan maatalouspolitiikalla ja tiesmillä. No, sain sentään ne kahden kilon pussit ostettua, mutta eihän sellainen ainakaan Kustilla kovin kauaa kestä. Pitää ehkä vaihtaa takaisin entiseen ruokaan.

Kyseisessä eläinkaupassa on ulko-oven vieressä kattoon asti ulottuva lintuhäkki ja siellä kaksi papukaijaa, Lassi ja Ilmari. Yleensä kaupassa asioidessani ne ovat aina vain möllöttäneet orsillaan. Toissa kerralla oli meneillään jotain draamanpoikasta, koska elikot räpistelivät ja metelöivät kuin mitkäkin. Ja eilen Ilmaria nypytti. Lassi hengaili häkin seinustalla ja tarkkaili kaupan tapahtumia, mutta Ilmari istui ruokakupin edustalla, tunki päänsä kuppiin ja sinkautti nokallaan kupin sisuksia vähän kerrallaan häkin lattialle. Kerta toisensa jälkeen.

Minuakin nypyttää. Pitäisiköhän minunkin ruveta heittelemään ruokaa. Nypyttää, kun en taas tajua, mitä ihmis(t)en päässä liikkuu, miksi ei voi kertoa, mitä liikkuu (vai liikkuuko mitään) - varsinkin, jos minä olen kysynyt asiaa suoraan.

No mutta, kai tähän pitäisi olla jo tottunut. Vaikka sitä toivoo, että ihmiset käyttäytyisivät jollain tietyllä tavalla, niin harvoinpa ne niin tekee. Ja siihenkin on aina syy. Olisi vain huojentavaa kuulla se syy, edes joskus.

Uutisia.

1. Aiemmin etsintäkuulutetut laventelinsiniset Valiseren rintsit ovat ilmoittaneet olemassaolostaan. Olivat hermolomalla sängyn alla, palasivat kotiin vahingoittumattomina. Esprit'n housuista otetaan edelleen vastaan havaintoja. Samoin yhdestä kappaleesta mustaharmaaraidallista marimekon sukkaa.

2. Hilman silmät alkoivat maanantaina vuotaa epämääräisen vihreätä töhnää. Tiistaiaamuna mentiinkin sitten käymään lääkärillä, joka tunki silmiin paperiliuskoja ja kirkkaanvihreitä tippoja, ja sanoi sitten, että silmät ovat ehjät mutta limakalvot ärhäkästi tulehtuneet. Saatiin tippoja. Hilma oli reipas.

3. Minulla on otsatukka! Tai no, olihan minulla ennenkin, sellainen sivuun vedetty, mutta nyt on ihan sellainen normaali, alaspäin suuntautunut. Totuttelen edelleen.

4. Huomenna tulee kaksi viikkoa siitä, kun söin edellisen kerran karkkia. Outoa: en edes tietoisesti, tai siis päättämällä päättänyt ryhtyä lakkoon. Ei vain ole tehnyt mieli. Paitsi eilen illalla oli vähän suklaanhimoa ilmassa, mutta se oli vain siksi, kun otti päähän. Meni ohi, sekä himot että otatukset.

5. Seuraavaksi aion tiskata ja imuroida. Käsittämätöntä, minkä määrän hiekkaa kaksi koiraa saa kannettua sisään muutamassa päivässä...

Finders, keepers?

Minulta on kadonnut omaisuutta. Esprit'n vaaleanharmaat trikoopöksyt, joiden kiristysnauhaa on koira järsinyt joskus muinaisuudessa. Ja Valiseren laventelinsiniset rintsit. Minun lempirintsit, muuten.

Löytäjä ei saa pitää. Löytäjä palauttaa löytönsä välittömästi allekirjoittaneelle.

En oikein tajunnutkaan, miten paljon viime päivinä on paistanut aurinko. Kun tänään ei näemmä paista, eron huomaa tuskallisen selvästi. On niin kylmäkin, ja yöllä satoi vettä. No, lumi sulaa silti.

Taittelut on viimein tehty, joten nyt minun pitäisi sitten keskittyä taas niihin omiin rävellyksiin. Jos vaikka tällä viikolla saisi hoidettua ne viimeiset kirjallisuusesseet, niin sitten pääsisi härväämään ne hallinnolliset piperrykset alta pois ja saisi edes sen alemman tutkinnon ulos. (Sehän jäi sinne vielä odottamaan.) Ja sitten se gradunkamaluus... uh ja yök.

Olin muuten taas huonoilla teillä lauantaina. Nyt ei varmaan voi hetkeen mennä.

Tädit jaksaa heilua, mutta blogin päivitys onkin sitten jo jotain ihan muuta.

Tässä nyt taas vähän tätä pakkopullapitkoa... monta kertaa olen yrittänyt jotain kirjoittaa, vaan sitten on tullut turhaumus ja stoppi. Jos nyt jotain tällä kertaa kuitenkin.

Olen tainnut herätä jonkinsortin horroksesta, kun viikonloppuihin sijoittuva iltaulkoilu on taas alkanut kiinnostaa. Viime lauantainakin päädyimme S:n kanssa kirmaamaan pubeja läpi, ja taas ansiokkaasti sain käytettyä vähätkin juomiseni tehokkaasti hyödyksi: kaksi lasillista punaviiniä ja yhden lonkeron lipiteltyäni hihittelin jo niin riehakkaasti, että meinasi Hesburgerin miekkoselta pinna katketa, kun yritin ruisfilettä tilata. (Iski nälkä välillä.)

Viime viikolla heitti päästä ja ostin uuden kameran. Siinä on vanhaan verrattuna miljoonasti enemmän toimintoja ja nippeleitä ja vimpaimia, enkä ole vielä jaksanut täysin perehtyä sen käyttöön. Kunhan hallitsen sen vähän paremmin, niin täälläkin lienee luvassa jonkinsortin installaatiota.

Siivoilin tänään. Tuuletin jonkin aikaa läpivedolla, ja illemmalla sitten huomasin, että sisällä räpisteli jotain. Sellainen pikkuinen koiperhonen. Ensimmäinen öttiäinen tänä vuonna, ellei salaatin mukana tulleita hedelmäkärpäsiä lasketa mukaan. Kai se kesä on siis tulossa! Hilma jahtasi sitä silmät kierossa, kunnes sain sen hätisteltyä parvekkeen puolelle. Öttiäisen, ei Hilman.

Salaisia aktiviteetteja

Syyllinen.

Uhri.

Hilma on nyt kypsynyt kunnon Nartuksi ja käveleksii ympäriinsä pöksyt jalassa. Kusti on täysin hämmentynyt. Murisee, jos Hilma tulee lähelle, murisee, jos Hilma kutsuu leikkimään. Murjottaa vain nurkissa ja käy välillä luimistellen tuijottelemassa. Pitkästä aikaa oli kauppareissun aikana taas askarreltu. (Mikäli kuvasta ei selvinnyt: tulinen urhoni oli pureksinut Bepanthen-tuubin, maiskutellut puolet sisuksista kitaansa ja tahrinut loput olohuoneen ryijymattoon.)

Oi autuutta.

Pahantuulisen vanhuksen paluu

Tässä lähistöllä asuu sellainen vanha mies, jolla on aina, säästä tai vuodenajasta riippumatta, varrelliset talvilenkkarit ja karvahattu. Köpöttää hitaasti ja kärsivän näköisenä rollaattoriin nojaten asunnoltaan kioskille ja takaisin. Minulla on aina jotenkin käynyt sääliksi. Joskus jopa mietin, kun miekkosta ei ollut muutamaan kuukauteen näkynyt, josko jotain oli sattunut.

Voi olla, että eilisen jälkeen sääliä ei enää tunneta.

Lähdin iltapäivällä koirien kanssa ulos, ja huomasin, että tämä rollaattorimies tuli vasemmalta tien yli. Huusi jotain tytölle, joka käveli häntä vastaan suojatiellä. Kohtasimme korttelin kulmassa, ja minäkin sain kommentin, josta en ensin saanut selvää, koska miehellä ei ilmeisesti ole kovinkaan montaa hammasta jäljellä, joten pyysin miestä toistamaan sanansa. "Mene vittuun noiden koiries kanssa." Ahas. Ilmoitin, että en suostu moiseen. "Mene vittuun noiden koiries kanssa", kuului taas. Minä sanoin miehelle, että mielestäni oli aika epäkohteliasta puhutella tuntemattomia noin. Mies: "Painu vittuun." Aloin jo vähän ärsyyntyä, ja kehotin häntä painumaan sinne itse. Mies: "Eikun sinä, painu vittuun."

Mitä sitä sanotaankaan huonokäytöksisistä nuorista ihmisistä? Sellaisiakin kyllä on, mutta hitto - jos vanhuksetkin käyttäytyvät noin, niin sitten sietäisi kyllä pitää vähän pienempää ääntä niistä huonosti käyttäytyvistä nuorista. Ainakin, jos itse on huonosti käyttäytyvä vanhus.

Kyvytön pissapoika

Kävin taas viikonloppuna visiitillä vanhempien luona, ja koska eilen oli infernaalinen lumipyry, lykkäsin paluun täksi aamuksi. Pitkästä aikaa paistoi aurinko oikein rivakasti, ja meinasi lumisokeus iskeä, kun lumikin oli niin kovin uutta ja valkoista. Jokunen kymmenen kilometriä ennen Joensuuta oli tiet ilmeisesti suolattu ja sohjoa lensi, joten pyyhkijöillä riitti töitä. Mutta sitten iski tragedia: pissapoika ei enää suoriutunut! Vonkui vain surkeasti, muttei heruttanut tippaakaan. Harvemmin olen iloinnut vastaantulevista rekoista sohjokelillä, mutta nyt hehkutin näitä kohtaamisia. Kunnon vetinen sohjo kun putsasi sitä pyyhkimien sotkemaa ohutta kurakalvoa varsin tehokkaasti.

Ajelin kuitenkin tuhrulaseineni kotiin, koska oli vähän kiire yliopistolle. Illemmalla sitten kävin kaupassa, ja ostin samalla uudet aineet, jotka Poika nautti jo Citymarketin parkkipaikalla. Veti kolme litraa kuin vettä vain, mutta jo vain kelpasi pyyhiskellä laseja sen jälkeen!

Hyydyin vähän kesken (jälleen uuden) projektin. Tympäännyin jokin aika sitten siihen, että minulla on liikaa astioita ja/tai liian vähän kaappitilaa keittiössä. Sain sitten päähäni, että kiskon kuivauskaapin puolikkaasta ritilät irti ja tungen hyllylevyt tilalle (koska joka tapauksessa kyseinen kuivauskaappi ei toiminut kuivaus- vaan säilytyskaappina). Samalla ajattelin siivota kaikki keittiönkaapit rankalla kädellä, ja puolittain sen jo aloitinkin, mutta yllättäen iski hyytymä ensin. No, eipä sitä kai kymmenen jälkeen maanantai-iltana tarvitsekaan loppuun asti viedä...

Kusti oli muuten tänään kylässä. Työkaveri, jonka luona Kusti ja Hilma ovat muutamaan otteeseen (esim. niiden Tanskanreissujen aikaan) olleet hoidossa, otti myös espanjankoiran viime vuoden lopulla. Ollaan muutaman kerran lenkkeilty yhdessä koirien kanssa, ja nyt Kusti meni ensimmäistä kertaa käymään niillä. Hyvin oli mennyt ja hyvä niin.. minulla kun oli pienet epäilykset asian suhteen.

Pakkopäivitys

Ängh.

Joskus ei irtoa. Ei sitten millään. Ei vain ole oikein ollut asiaa. Ainakaan sellaista, mistä olisi viitsinyt blogata. Olisi ehkä ollut painokkaita kirosanoja vilisevää vikinää ihmisistä, jotka ovat olleet elämässä melkein aina, ja jotka sitten tekevät jotain, joka satuttaa enemmän kuin olisi koskaan uskonut. Olisi ehkä ollut vikinää ylikipeästä ruumiista, joka protestoi vimmatusti uudelleen alkanutta kuntosaliharjoittelua vastaan. (Menossa toisen päivän tuska, eikä kropasta löydy kovin montaa kivutonta kohtaa juuri nyt.) Olisi saattanut olla vikinää ihmisistä, jotka normaalitekstissä käyttävät luvattoman paljon pakotettuja rivinvaihtoja niin, että kun sitä tekstiä joku toinen indesignilla taittaa, saa hän kärsiä.

No mutta. Jotain mukavaakin. Laitoin eilen ihan järjettömän hyvää ruokaa. Viilsin kanan rintafileen taskuksi, ja täytin taskun töhnällä, joka koostui maustamattomasta tuorejuustosta, parmesan-raasteesta (ja parmesan-raasteella EN tarkoita sitä valmista, vehkeelle haisevaa jauhetta mitä kaupasta saa..), aurinkokuivatuista tomaateista ja tirauksesta sitruunamehua. Fileen maustoin chicken&steak -maustesekoituksella ja kieräytinpä koko paketin ympärille vielä pari siivua pekonia pitämään höysteet taskun sisällä. Ja sitten uunitin koko laitoksen.

Ja Uh, kun se oli hyvää, vaikka itse sanonkin.

Mutta oikeasti, en minä taas oikein tajua ihmisiä...

Quit dreaming, this is real life baby

Brrr.

Sellainen maanantai, että ellei koiria olisi, olisin varmaan käpertynyt sikiöasentoon peiton alle koko päiväksi.

Ulkona saa nimittäin kahlata nilkkojaan myöten sohjossa ja pään päällä roikkuu todella tiheä sumu. Kostea koleus tunkee vaatteitten läpi suoraan iholle ja paleltaa. Tällaisina harmaina päivinä on kovin vaikeata ajatella, että elo vielä kääntyy hyväksi. Yritetään silti.

Sain kuitenkin hoidettua tänään auton katsastuksen, joka oli jäänyt roikkumaan. Jäi aika viime tippaan.. huomenna olisi ollut viimeinen päivä. Jotenkin se vain on niin kammottavaa. Ihan kuin eläinlääkärissä. Koiraa/autoa ropeloidaan viereisessä huoneessa ja itse jännittää jollain kämäisellä tuolilla, onko koirassa/autossa jotain vikaa, ja jos on, niin onko paha vika vai pieni vika, ja paljonko vian korjaaminen tulee maksamaan. No, tällä kertaa autolla oli kaikki kunnossa. Eipähän tuosta halvalla päässyt siitäkään huolimatta.. mittauksineen tuli maksamaan 78 euroa koko lysti.

Mutta nyt minun pitää pakottautua taas kahlaamaan sohjossa, koska sen sitruunanaamaisen mummon kiusaksi koirat eivät ole vieläkään oppineet asioimaan pöntöllä.

Päässä tänään: Sarah McLachlan - Do what you have to do

Kuinkas sitten kävikään? No, ihan kuten arvata saattaa..

What ravages of spirit
conjured this temptuous rage
created you a monster
broken by the rules of love
and fate has lead you through it
you do what you have to do
and fate has led you through it
you do what you have to do...

and I have the sense to recognize that
I don't know how to let you go

every moment marked
with apparitions of your soul
I'm ever swiftly moving
trying to escape this desire
the yearning to be near you
I do what I have to do
the yearning to be near you
I do what I have to do

but I have the sense to recognize
that I don't know how
to let you go
I don't know how
to let you go

a glowing ember
burning hot
burning slow
deep within I'm shaken by the violence
of existing for only you

I know I can't be with you
I do what I have to do
I know I can't be with you
I do what I have to do
and I have sense to recognize but
I don't know how to let you go
I don't know how to let you go
I don't know how to let you go

Njoo. kaipa tämä tästä, taas..

Ei pissata saa, ei kakata saa - mummo voi tulla rollaattorillaan!

Voi hyvää huomenta.

Olin koirien kanssa aamukävelyllä, kävelyn loppupuolella vieläpä, koiratkin olivat ulospääsyn ensiriemusta rauhoittuneet ja nuuskivat tienvieruspenkkaa. Kusti sitten nosti jalkaa penkkaa vasten ja tirautti ulos pari viimeistä tippaa. Vastaan vaappui mummo rollaattorin kanssa. Naama nurinpäin sen näköisenä, että olisi aamupalaksi nauttinut kilon sitruunoita. Pääsi siihen meidän kohdalle (eikä muuten väistänyt rollaattorillaan sentin senttiä, vaan jyräsi ihan keskellä kapeaksi aurattua jalkakäytävää niin, että minun piti mennä ajotien puolelle) ja narisevalla äänellään naukui: "Hyi miten pahaan paikkaan koira pissasi!"

Mikä paha paikka? Lumihanki?! Ja kun sitä luntakin tulee koko ajan, niin eipähän niitä paria keltaista tippaa siinä hangessa edes näy parin minuutin päästä. Minä kun luulin, että se toinen tuotos on se maailman suurin ongelmajäte, oikein kunnon biohazard, mutta että sentään pissaaminen olisi sallittua ilman, että tarvitsee sohia purkin kanssa koiran alla ja kerätä nekin talteen.

Päässäni sitten vähän kilahti ja kajautin mummolle pari valittua sanaa perään, vaikka kovasti olen yrittänyt olla välittämättä moisista. Luulisi vain, että tuossa iässä olisi jo tajunnut, että maailmassa on suurempiakin huolia kuin pissaavat koirat. Ja vähän surullista, että tahtoo päivänsä tuolla asenteella aloittaa. Voisi sanoa ne ajatukset vaikka itselleen hiljaa omassa päässään sen sijaan, että narisee ja pilaa muidenkin aamun.

Hmph.

Olemisen vaikeutta

Tänään on ahdistanut sydämen asiat.

Tai no, eihän niitä oikeastaan ole. Se siinä varmaan ahdistaakin.

Vuosi sitten takkusin Hulttion kanssa. Hulttio oli todella outo.. sanoi yhtä, tarkoitti toista ja teki kolmatta. Ei siitä saanut mitään selvää. Syksyllä sitten oli se Hirmumyrsky, joka sekoitti elämän pitkäksi aikaa ja joka vieläkin kummittelee unissa. Sekin sanoi yhtä, ilmeisesti tarkoitti toista ja ainakin teki kolmatta. Ihan loppuvuodesta oli vielä säätöä kolmanteen suuntaan, joka jossakin määrin jatkuu, mutta joka ei ole yhtään sen selkeämpää kuin aiemminkaan. Se ei paljoa sano, mutta jotenkin luulen, että sen sanomiset tarkoittaa enemmän kuin muiden verrokkiryhmän edustajien. Olosuhteet ovat kuitenkin niin vaikeat ja mutkikkaat, että luulen vähän, että sen kiinnostus nyykähtää ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Minä olisin kiinnostunut olosuhteista huolimatta, mutta kiinnostus ei kyllä tätä menoa jaksa pysyä yllä. Minä tahdon, että minusta kiinnostutaan, minuun tahdotaan tutustua, minut tahdotaan. Olen ihan ihmeissäni tällaisen 'no, katsotaan..' -lähestymistavan edessä. Eihän minulla ole mihinkään kiire, mutta Silti.. a girl wants to be needed and needs to be wanted. Eikä ole kovin haluttu olo nyt.

Välillä sitä miettii, miten hienoa on olla ihan omillaan. Ilman ketään. Ja hienoahan se onkin, tietysti, tavallaan. Mutta rajansa kaikella. Alkaisin ihanoikeasti olla jo valmis johonkin muuhunkin. Mutta sitten taas miettii, että jos se aina on yhtä sotkuista ja kuluttavaa ja uuvuttavaa ja ahdistavaa, niin miksi pitäisi yrittää - helpompi olla yksin.

Äh.

Kylppäristä tuli melko mielenkiintoinen. Säpsähdän vieläkin vähän aina, kun siellä käyn. Ehkä laitan kuvaa, jos muistan ja löydän kameran. Saa kyllä DIY-hommat jäädä nyt vähäksi aikaa, vaikka pientä pintaremonttia onkin ehkä luvassa seiniin ja lattioihin muussa osassa asuntoa myöhemmin keväällä tai kesällä. (Ne saa kyllä tehdä joku toinen.)

Home Improvement

Ensimmäinen työtön päivä.

Kummastelin sitä aamupäivän, mutta sitten alkoi toimettomuus ahdistaa, ja rupesin DIY-naiseksi. Silleensä niinkuin kodinkunnostusmielessä.

Kylpyhuoneessani on valkoiset laatat. Ihan sellaiset tavalliset, mitä nyt 80-luvun alussa seiniin lätkittiin. Valkoista seinää "somistaa" ruskea, kahden laatan levyinen raita, ja niissä vielä shakkiruutumaisesti joka toinen on sellainen kukallinen koristelaatta. Olin vähän allerginen koko koristeraidalle ja etenkin niille kukkalaatoille alusta lähtien, ja olisin mieluusti laitattanut koko kylppärin uusiksi, mutta kun silloin ei ollut aikaa eikä rahaa moiseen. (Ei kyllä ole vieläkään, ainakaan sitä rahaa.) Silloin hätäpatenttiratkaisuna maalasin kullanhohtoisella keramiikkavärillä ne kukkalaatat piiloon. Seinille on tietenkin vuosien mittaan roiskunut shampoota, suihkugeelejä ja hoitoaineita, ja jotkut niistä ovat reagoineet sen kullankukertavan maalin kanssa siten, että maalattuihin laattoihin on tullut vihertäviä raitoja. Ja osasta maali on yksinkertaisesti kuoriutunut pois.

Alkuviikosta laattatilanne rupesi ottamaan päähän ylenpalttisesti. Tosin voi olla, että ne työotatukset vain saivat uuden kohteen. Oli miten oli, kävin ostamassa kaakeleiden maalaukseen tarkoitettua maalia, jota ei tosin valitettavasti ollut saatavilla kuin kahta sävyä, mutta eiköhän vaaleanharmaakin ole parempi kuin hilseviherlaikulliset kullankukerrukset.

Ryhdyin sitten puolenpäivän aikaan tarmokkaasti puhdistamaan seiniä. Joku aikaisempi valopääasukas oli valkaissut saumoja jollain talomaalin tapaisella, ja arvata saattaa, miten ne irvistelivät ja hilseilivät suihkun lähistöltä. Aloin siis rapsuttelemaan saumoja puhtaaksi ruuvitaltalla. Helpommin sanottu kuin tehty... käsivarsien lihakset väsyivät, polviin sattui kontata kovalla lattialla (pahimmat irvistelysaumat olivat luonnollisesti lattianrajassa..), maalihilsettä sinkoili silmiin, jne. Sitten luovutin ja päätin tulla tuulettamaan päätä blogiin. Kohta pitäisi kuitenkin mennä vielä pesemään ne seinät, että ehtisivät kuivahtaa, ja minä ehkä jopa maalaamaan ne ruskolaatat piiloon vielä tämän illan aikana.

Toivottavasti menevät piiloon. Muuten minulla onkin sitten ihan ylirumat kylppärinseinät.

Eilen oli siis todellakin se kammottu viimeinen työpäivä. Vein kahvihuoneeseen edellisenä iltana leipomiani maapähkinävoisuklaahippucookieseja. Laadin seuraajalleni, joka aloittaa vasta kuukauden päästä, seitsensivuisen sepustuksen siitä, mitä pitäisi tehdä heti alkuun. Sain kerrottuja keltapunaisia tulppaaneja työkaveri A:lta, jonka takia sain ihan hervottoman naurukohtauksen toissapäivänä. A:lla on (tai oli) tapana aina tulla katsomaan työhuoneen ovelle koiranpentukatseella, jos oli jokin tietokoneongelma. Toissapäivänä oli sitten ovella nainen silmissään koiranpentukatse yhdistettynä vähän hysteeriseen olemukseen, ja kun menin katsomaan, mikä oli hätänä, tipuin täysin. A oli onnistunut kääntämään näyttönsä nurinpäin. Ei siis sitä näyttölaitetta, mutta jotenkin oli vain ohjelmat ja alapalkki humpsahtaneet 180 astetta. Ja hiirikin toimi väärinpäin. Kävelin kopperooni kaksinkerroin naurusta, ja guuglettelin vähän, ja löysinkin ratkaisun. Vinkki: ei kannata painella ctrl+alt+nuolinäppäimiä. Maailma kääntyy päälaelleen. Tosin kääntyy se sitten takaisin, kun painelee vähän lisää.

Mutta nyt minä menen pyykkäämään ne seinät.

Status update

Vitkuttelu loppui, samoin työt. Tai vielä olisi neljä päivää jäljellä, kun maanantaiksi otin vapaapäivän. Aiempi otatus on vähän laantunut - olisihan sitä mieluusti ottanut vielä yhden kuukauden palkan, mutta toisaalta on silti oudon huojentunut olo. Varmaan siksi, ettei sitä naapuriyksikön madamea tarvitse enää katsella, kuunnella eikä muillakaan aisteilla havaita. Työkavereita kyllä tulee ikävä.

Eilen oli synttäritkin, joita juhlistin syömällä roskaruokaa ja nukahtamalla sohvalle heti Greyn anatomian jälkeen. On se villiä tämä sinkkuelämä...

Silmät kiinni nyt, jos eivät kestä valitusta.

Vitkuttelu ja vatkaus sen kun jatkuvat. Kohta varmaan tulee aivoverenvuoto - minulla ei koskaan ole päänsärkyä, joka kestäisi tuntia kauempaa, mutta nyt on särkenyt jo kolme päivää.

Periaatteessa kun minulle olisi ihan sama, jatkuuko ne työt vai ei. En jää murheenmurtamana sängynpohjalle, jos palkkauslupaa ei tule. Enkä nyt ihan riemumielin kirmaisi 1. helmikuuta töihin, jos lupa tulee. Kun tämä nyt selviäisi johonkin suuntaan..

Joo, tai ei, tai joo, tai no, ehkä, tai ei sittenkään

Uskomatonta.

Ikään kuin tuo eilinen ei olisi ollut tarpeeksi - olin jo asennoitunut siihen, että parin viikon päästä loppuu työt, mutta sitten tänään hyppyytetään vielä vähän lisää. Ehkä mahdollisesti sittenkin jatkuisi vielä, kuukauden verran. Meinasin jo oikeasti ottaa sen tunkkiasian esille, kun minulta kysyttiin, olisinko vielä käytettävissä, mutta eipä oikein ole varaa sanoa ei. Niin kuin taloudellisesti. On minulla kuitenkin sen verran hyvä palkka, että yhden kuukauden tienaamisilla elelisi suht kauan.

Ja muutenkin. Koko tuohon kuvioon liittyy ihan uskomattomia (enkä tarkoita nyt hyvällä tavalla uskomattomia) käänteitä ja kuvioita ja ihmisiä. Vakuuteltiin vielä, että prosessista ei jäänyt kenellekään kamalan paha mieli. Pöh, minä ainakin voin suoralta kädeltä nimetä itseni lisäksi kolme ihmistä, joita varmasti ottaa päähän.

Eilen makselin melko myöhään illalla laskuja. Tuumasin, että maksanpa nyt loput mastercard-velat pois, ja niinpä tein. Kahdesti. Nordean verkkopankki sekoontui jotenkin, ja maksu meni tuplana. Tänään sitten jonottelin tovin jos toisenkin puhelimessa sinne luottokorttipuolipaikkaan, ja siellä ne kyllä oikoi luottorajan oikeaksi. Enkä sitten tietenkään ollut muistanut automaattiveloitusta, joka olisi pitänyt vähentää siitä maksusta - olinkin siis maksanut sen velkani tuplana, plus vielä automaattiveloituksen päälle. Pitäisi varmaan suosiolla jättää nuo vähänkin suurempaa aivokapasiteettia tai tarkkuutta vaativat tehtävät seuraavaan päivään.

Olen silloin tällöin jättänyt koirat keskenään, jos olen ollut vain pari tuntia poissa. Normaalistihan siis poissaollessani Hilma on portin takana keittiössä, ja Kusti saa valita paikkansa vapaasti. Kunhan ei ole keittiö. Aika usein, kun näin olen tehnyt, olen saanut huomata kotiin saavuttuani, että jotain on silputtu, mutta niin pieniksi pipruiksi ettei niistä saa selvää mitä on silputtu. Tänäänkin oli ahkeroitu palasiksi jotain pahvintapaista. En kyllä vain saa päähäni, missä täällä jotain pahvista olisi koirien ulottuvilla ollut...

Eilen tulin sellaiseen tulokseen, että on ne hulluja nuo ameriikantähdet. Ihan oikeasti. Ainakin tuo yksi. Tai jos ei tähdet, niin ainakin nuo lahkolaiset.

Huomenna olisi viikon viimeinen työpäivä, jei! Perjantaina on vapaapäivä, ja heti aamusta pääsee kampaajalle. Onkin jo aika.. hiukset lätköttää pahemmin kuin ikinä ennen.

Taas tuli tylsä rutinapostaus, mutta no, kärsikää. Tai olkaa lukematta. :P

Eläimellistä päähänotatusta

Njooh. Kun eilen rutisin epäselvästä työnjatkosta, niin eipä ole epäselvää enää: 1.2. alkaen olen sitten taas työtön opiskelijantapainen. Työt ei jatku, vaikka sen kuvion kääntäisi miten päin tahansa.

Aamulla olin sellaisessa pienessä shokintapaisessa (kun asiaan nyt liittyy vielä kaikkea muutakin kivaa, jota ei voi ääneen mainita) enkä oikein tajunnut, että ottaa päähän ja rankasti. Kun tässä kuitenkin nyt on muutaman tunnin kypsynyt ja kiehunut, niin ei ole tajuamisongelmia. Kyllä. Ottaa päähän. Rankasti.

Hopeareunana tässä myrskypilvessä, ohuen ohuena mutta sitäkin hohtavampana, on se, ettei minun enää tarvitse olla tekemisissä sen ärsyn naapuriyksikön esimiesnaisen kanssa. Hah!