Pahantuulisen vanhuksen paluu

Tässä lähistöllä asuu sellainen vanha mies, jolla on aina, säästä tai vuodenajasta riippumatta, varrelliset talvilenkkarit ja karvahattu. Köpöttää hitaasti ja kärsivän näköisenä rollaattoriin nojaten asunnoltaan kioskille ja takaisin. Minulla on aina jotenkin käynyt sääliksi. Joskus jopa mietin, kun miekkosta ei ollut muutamaan kuukauteen näkynyt, josko jotain oli sattunut.

Voi olla, että eilisen jälkeen sääliä ei enää tunneta.

Lähdin iltapäivällä koirien kanssa ulos, ja huomasin, että tämä rollaattorimies tuli vasemmalta tien yli. Huusi jotain tytölle, joka käveli häntä vastaan suojatiellä. Kohtasimme korttelin kulmassa, ja minäkin sain kommentin, josta en ensin saanut selvää, koska miehellä ei ilmeisesti ole kovinkaan montaa hammasta jäljellä, joten pyysin miestä toistamaan sanansa. "Mene vittuun noiden koiries kanssa." Ahas. Ilmoitin, että en suostu moiseen. "Mene vittuun noiden koiries kanssa", kuului taas. Minä sanoin miehelle, että mielestäni oli aika epäkohteliasta puhutella tuntemattomia noin. Mies: "Painu vittuun." Aloin jo vähän ärsyyntyä, ja kehotin häntä painumaan sinne itse. Mies: "Eikun sinä, painu vittuun."

Mitä sitä sanotaankaan huonokäytöksisistä nuorista ihmisistä? Sellaisiakin kyllä on, mutta hitto - jos vanhuksetkin käyttäytyvät noin, niin sitten sietäisi kyllä pitää vähän pienempää ääntä niistä huonosti käyttäytyvistä nuorista. Ainakin, jos itse on huonosti käyttäytyvä vanhus.

Kyvytön pissapoika

Kävin taas viikonloppuna visiitillä vanhempien luona, ja koska eilen oli infernaalinen lumipyry, lykkäsin paluun täksi aamuksi. Pitkästä aikaa paistoi aurinko oikein rivakasti, ja meinasi lumisokeus iskeä, kun lumikin oli niin kovin uutta ja valkoista. Jokunen kymmenen kilometriä ennen Joensuuta oli tiet ilmeisesti suolattu ja sohjoa lensi, joten pyyhkijöillä riitti töitä. Mutta sitten iski tragedia: pissapoika ei enää suoriutunut! Vonkui vain surkeasti, muttei heruttanut tippaakaan. Harvemmin olen iloinnut vastaantulevista rekoista sohjokelillä, mutta nyt hehkutin näitä kohtaamisia. Kunnon vetinen sohjo kun putsasi sitä pyyhkimien sotkemaa ohutta kurakalvoa varsin tehokkaasti.

Ajelin kuitenkin tuhrulaseineni kotiin, koska oli vähän kiire yliopistolle. Illemmalla sitten kävin kaupassa, ja ostin samalla uudet aineet, jotka Poika nautti jo Citymarketin parkkipaikalla. Veti kolme litraa kuin vettä vain, mutta jo vain kelpasi pyyhiskellä laseja sen jälkeen!

Hyydyin vähän kesken (jälleen uuden) projektin. Tympäännyin jokin aika sitten siihen, että minulla on liikaa astioita ja/tai liian vähän kaappitilaa keittiössä. Sain sitten päähäni, että kiskon kuivauskaapin puolikkaasta ritilät irti ja tungen hyllylevyt tilalle (koska joka tapauksessa kyseinen kuivauskaappi ei toiminut kuivaus- vaan säilytyskaappina). Samalla ajattelin siivota kaikki keittiönkaapit rankalla kädellä, ja puolittain sen jo aloitinkin, mutta yllättäen iski hyytymä ensin. No, eipä sitä kai kymmenen jälkeen maanantai-iltana tarvitsekaan loppuun asti viedä...

Kusti oli muuten tänään kylässä. Työkaveri, jonka luona Kusti ja Hilma ovat muutamaan otteeseen (esim. niiden Tanskanreissujen aikaan) olleet hoidossa, otti myös espanjankoiran viime vuoden lopulla. Ollaan muutaman kerran lenkkeilty yhdessä koirien kanssa, ja nyt Kusti meni ensimmäistä kertaa käymään niillä. Hyvin oli mennyt ja hyvä niin.. minulla kun oli pienet epäilykset asian suhteen.

Pakkopäivitys

Ängh.

Joskus ei irtoa. Ei sitten millään. Ei vain ole oikein ollut asiaa. Ainakaan sellaista, mistä olisi viitsinyt blogata. Olisi ehkä ollut painokkaita kirosanoja vilisevää vikinää ihmisistä, jotka ovat olleet elämässä melkein aina, ja jotka sitten tekevät jotain, joka satuttaa enemmän kuin olisi koskaan uskonut. Olisi ehkä ollut vikinää ylikipeästä ruumiista, joka protestoi vimmatusti uudelleen alkanutta kuntosaliharjoittelua vastaan. (Menossa toisen päivän tuska, eikä kropasta löydy kovin montaa kivutonta kohtaa juuri nyt.) Olisi saattanut olla vikinää ihmisistä, jotka normaalitekstissä käyttävät luvattoman paljon pakotettuja rivinvaihtoja niin, että kun sitä tekstiä joku toinen indesignilla taittaa, saa hän kärsiä.

No mutta. Jotain mukavaakin. Laitoin eilen ihan järjettömän hyvää ruokaa. Viilsin kanan rintafileen taskuksi, ja täytin taskun töhnällä, joka koostui maustamattomasta tuorejuustosta, parmesan-raasteesta (ja parmesan-raasteella EN tarkoita sitä valmista, vehkeelle haisevaa jauhetta mitä kaupasta saa..), aurinkokuivatuista tomaateista ja tirauksesta sitruunamehua. Fileen maustoin chicken&steak -maustesekoituksella ja kieräytinpä koko paketin ympärille vielä pari siivua pekonia pitämään höysteet taskun sisällä. Ja sitten uunitin koko laitoksen.

Ja Uh, kun se oli hyvää, vaikka itse sanonkin.

Mutta oikeasti, en minä taas oikein tajua ihmisiä...

Quit dreaming, this is real life baby

Brrr.

Sellainen maanantai, että ellei koiria olisi, olisin varmaan käpertynyt sikiöasentoon peiton alle koko päiväksi.

Ulkona saa nimittäin kahlata nilkkojaan myöten sohjossa ja pään päällä roikkuu todella tiheä sumu. Kostea koleus tunkee vaatteitten läpi suoraan iholle ja paleltaa. Tällaisina harmaina päivinä on kovin vaikeata ajatella, että elo vielä kääntyy hyväksi. Yritetään silti.

Sain kuitenkin hoidettua tänään auton katsastuksen, joka oli jäänyt roikkumaan. Jäi aika viime tippaan.. huomenna olisi ollut viimeinen päivä. Jotenkin se vain on niin kammottavaa. Ihan kuin eläinlääkärissä. Koiraa/autoa ropeloidaan viereisessä huoneessa ja itse jännittää jollain kämäisellä tuolilla, onko koirassa/autossa jotain vikaa, ja jos on, niin onko paha vika vai pieni vika, ja paljonko vian korjaaminen tulee maksamaan. No, tällä kertaa autolla oli kaikki kunnossa. Eipähän tuosta halvalla päässyt siitäkään huolimatta.. mittauksineen tuli maksamaan 78 euroa koko lysti.

Mutta nyt minun pitää pakottautua taas kahlaamaan sohjossa, koska sen sitruunanaamaisen mummon kiusaksi koirat eivät ole vieläkään oppineet asioimaan pöntöllä.

Päässä tänään: Sarah McLachlan - Do what you have to do

Kuinkas sitten kävikään? No, ihan kuten arvata saattaa..

What ravages of spirit
conjured this temptuous rage
created you a monster
broken by the rules of love
and fate has lead you through it
you do what you have to do
and fate has led you through it
you do what you have to do...

and I have the sense to recognize that
I don't know how to let you go

every moment marked
with apparitions of your soul
I'm ever swiftly moving
trying to escape this desire
the yearning to be near you
I do what I have to do
the yearning to be near you
I do what I have to do

but I have the sense to recognize
that I don't know how
to let you go
I don't know how
to let you go

a glowing ember
burning hot
burning slow
deep within I'm shaken by the violence
of existing for only you

I know I can't be with you
I do what I have to do
I know I can't be with you
I do what I have to do
and I have sense to recognize but
I don't know how to let you go
I don't know how to let you go
I don't know how to let you go

Njoo. kaipa tämä tästä, taas..

Ei pissata saa, ei kakata saa - mummo voi tulla rollaattorillaan!

Voi hyvää huomenta.

Olin koirien kanssa aamukävelyllä, kävelyn loppupuolella vieläpä, koiratkin olivat ulospääsyn ensiriemusta rauhoittuneet ja nuuskivat tienvieruspenkkaa. Kusti sitten nosti jalkaa penkkaa vasten ja tirautti ulos pari viimeistä tippaa. Vastaan vaappui mummo rollaattorin kanssa. Naama nurinpäin sen näköisenä, että olisi aamupalaksi nauttinut kilon sitruunoita. Pääsi siihen meidän kohdalle (eikä muuten väistänyt rollaattorillaan sentin senttiä, vaan jyräsi ihan keskellä kapeaksi aurattua jalkakäytävää niin, että minun piti mennä ajotien puolelle) ja narisevalla äänellään naukui: "Hyi miten pahaan paikkaan koira pissasi!"

Mikä paha paikka? Lumihanki?! Ja kun sitä luntakin tulee koko ajan, niin eipähän niitä paria keltaista tippaa siinä hangessa edes näy parin minuutin päästä. Minä kun luulin, että se toinen tuotos on se maailman suurin ongelmajäte, oikein kunnon biohazard, mutta että sentään pissaaminen olisi sallittua ilman, että tarvitsee sohia purkin kanssa koiran alla ja kerätä nekin talteen.

Päässäni sitten vähän kilahti ja kajautin mummolle pari valittua sanaa perään, vaikka kovasti olen yrittänyt olla välittämättä moisista. Luulisi vain, että tuossa iässä olisi jo tajunnut, että maailmassa on suurempiakin huolia kuin pissaavat koirat. Ja vähän surullista, että tahtoo päivänsä tuolla asenteella aloittaa. Voisi sanoa ne ajatukset vaikka itselleen hiljaa omassa päässään sen sijaan, että narisee ja pilaa muidenkin aamun.

Hmph.

Olemisen vaikeutta

Tänään on ahdistanut sydämen asiat.

Tai no, eihän niitä oikeastaan ole. Se siinä varmaan ahdistaakin.

Vuosi sitten takkusin Hulttion kanssa. Hulttio oli todella outo.. sanoi yhtä, tarkoitti toista ja teki kolmatta. Ei siitä saanut mitään selvää. Syksyllä sitten oli se Hirmumyrsky, joka sekoitti elämän pitkäksi aikaa ja joka vieläkin kummittelee unissa. Sekin sanoi yhtä, ilmeisesti tarkoitti toista ja ainakin teki kolmatta. Ihan loppuvuodesta oli vielä säätöä kolmanteen suuntaan, joka jossakin määrin jatkuu, mutta joka ei ole yhtään sen selkeämpää kuin aiemminkaan. Se ei paljoa sano, mutta jotenkin luulen, että sen sanomiset tarkoittaa enemmän kuin muiden verrokkiryhmän edustajien. Olosuhteet ovat kuitenkin niin vaikeat ja mutkikkaat, että luulen vähän, että sen kiinnostus nyykähtää ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Minä olisin kiinnostunut olosuhteista huolimatta, mutta kiinnostus ei kyllä tätä menoa jaksa pysyä yllä. Minä tahdon, että minusta kiinnostutaan, minuun tahdotaan tutustua, minut tahdotaan. Olen ihan ihmeissäni tällaisen 'no, katsotaan..' -lähestymistavan edessä. Eihän minulla ole mihinkään kiire, mutta Silti.. a girl wants to be needed and needs to be wanted. Eikä ole kovin haluttu olo nyt.

Välillä sitä miettii, miten hienoa on olla ihan omillaan. Ilman ketään. Ja hienoahan se onkin, tietysti, tavallaan. Mutta rajansa kaikella. Alkaisin ihanoikeasti olla jo valmis johonkin muuhunkin. Mutta sitten taas miettii, että jos se aina on yhtä sotkuista ja kuluttavaa ja uuvuttavaa ja ahdistavaa, niin miksi pitäisi yrittää - helpompi olla yksin.

Äh.

Kylppäristä tuli melko mielenkiintoinen. Säpsähdän vieläkin vähän aina, kun siellä käyn. Ehkä laitan kuvaa, jos muistan ja löydän kameran. Saa kyllä DIY-hommat jäädä nyt vähäksi aikaa, vaikka pientä pintaremonttia onkin ehkä luvassa seiniin ja lattioihin muussa osassa asuntoa myöhemmin keväällä tai kesällä. (Ne saa kyllä tehdä joku toinen.)

Home Improvement

Ensimmäinen työtön päivä.

Kummastelin sitä aamupäivän, mutta sitten alkoi toimettomuus ahdistaa, ja rupesin DIY-naiseksi. Silleensä niinkuin kodinkunnostusmielessä.

Kylpyhuoneessani on valkoiset laatat. Ihan sellaiset tavalliset, mitä nyt 80-luvun alussa seiniin lätkittiin. Valkoista seinää "somistaa" ruskea, kahden laatan levyinen raita, ja niissä vielä shakkiruutumaisesti joka toinen on sellainen kukallinen koristelaatta. Olin vähän allerginen koko koristeraidalle ja etenkin niille kukkalaatoille alusta lähtien, ja olisin mieluusti laitattanut koko kylppärin uusiksi, mutta kun silloin ei ollut aikaa eikä rahaa moiseen. (Ei kyllä ole vieläkään, ainakaan sitä rahaa.) Silloin hätäpatenttiratkaisuna maalasin kullanhohtoisella keramiikkavärillä ne kukkalaatat piiloon. Seinille on tietenkin vuosien mittaan roiskunut shampoota, suihkugeelejä ja hoitoaineita, ja jotkut niistä ovat reagoineet sen kullankukertavan maalin kanssa siten, että maalattuihin laattoihin on tullut vihertäviä raitoja. Ja osasta maali on yksinkertaisesti kuoriutunut pois.

Alkuviikosta laattatilanne rupesi ottamaan päähän ylenpalttisesti. Tosin voi olla, että ne työotatukset vain saivat uuden kohteen. Oli miten oli, kävin ostamassa kaakeleiden maalaukseen tarkoitettua maalia, jota ei tosin valitettavasti ollut saatavilla kuin kahta sävyä, mutta eiköhän vaaleanharmaakin ole parempi kuin hilseviherlaikulliset kullankukerrukset.

Ryhdyin sitten puolenpäivän aikaan tarmokkaasti puhdistamaan seiniä. Joku aikaisempi valopääasukas oli valkaissut saumoja jollain talomaalin tapaisella, ja arvata saattaa, miten ne irvistelivät ja hilseilivät suihkun lähistöltä. Aloin siis rapsuttelemaan saumoja puhtaaksi ruuvitaltalla. Helpommin sanottu kuin tehty... käsivarsien lihakset väsyivät, polviin sattui kontata kovalla lattialla (pahimmat irvistelysaumat olivat luonnollisesti lattianrajassa..), maalihilsettä sinkoili silmiin, jne. Sitten luovutin ja päätin tulla tuulettamaan päätä blogiin. Kohta pitäisi kuitenkin mennä vielä pesemään ne seinät, että ehtisivät kuivahtaa, ja minä ehkä jopa maalaamaan ne ruskolaatat piiloon vielä tämän illan aikana.

Toivottavasti menevät piiloon. Muuten minulla onkin sitten ihan ylirumat kylppärinseinät.

Eilen oli siis todellakin se kammottu viimeinen työpäivä. Vein kahvihuoneeseen edellisenä iltana leipomiani maapähkinävoisuklaahippucookieseja. Laadin seuraajalleni, joka aloittaa vasta kuukauden päästä, seitsensivuisen sepustuksen siitä, mitä pitäisi tehdä heti alkuun. Sain kerrottuja keltapunaisia tulppaaneja työkaveri A:lta, jonka takia sain ihan hervottoman naurukohtauksen toissapäivänä. A:lla on (tai oli) tapana aina tulla katsomaan työhuoneen ovelle koiranpentukatseella, jos oli jokin tietokoneongelma. Toissapäivänä oli sitten ovella nainen silmissään koiranpentukatse yhdistettynä vähän hysteeriseen olemukseen, ja kun menin katsomaan, mikä oli hätänä, tipuin täysin. A oli onnistunut kääntämään näyttönsä nurinpäin. Ei siis sitä näyttölaitetta, mutta jotenkin oli vain ohjelmat ja alapalkki humpsahtaneet 180 astetta. Ja hiirikin toimi väärinpäin. Kävelin kopperooni kaksinkerroin naurusta, ja guuglettelin vähän, ja löysinkin ratkaisun. Vinkki: ei kannata painella ctrl+alt+nuolinäppäimiä. Maailma kääntyy päälaelleen. Tosin kääntyy se sitten takaisin, kun painelee vähän lisää.

Mutta nyt minä menen pyykkäämään ne seinät.