Viaton mustikkapiirakka

Joulusta selvittiin hengissä, tosin ei aivan kolhuitta. Poltin käteni porukoiden uuniin, joten nyt on ärsyn näköinen palovamma oikeassa rystysessä. Näytän ihan joltain nyrkkitappelukriminaalilta. Muitakin kummallisuuksia oli, esimerkiksi vietin elämäni ensimmäisen joulukuusettoman joulun (kylkiasennossahan se kuusi kyllä olisi suurimman osan aikaa viettänyt, kiitos noiden nelijalkaisten pyörremyrskyjen). En myöskään muista yhtään näin lumetonta joulua, enkä takuuvarmasti ole todistanut uuden television ostoa jouluaattopäivänä tuntia ennen kuin kodinkoneliike meni kiinni (porukoiden lähes 20-vuotias kuvaputkitelkku päätti tulleensa tiensä päähän aattoaamuna). Enkä oikein missään vaiheessa päässyt joulutunnelmaan, mutta ehkä se johtuu iästä, tai jotain.

Kävin tänään elokuvissa. My Blueberry Nights oli tuotoksen nimi.. ihan herttainen teos. Paitsi että kyllä se Natalie Portman on ihan liian hyvännäköinen nainen. Ja Jude Law voisi kanssa olla vähän vähemmän komea. Mutta eihän minulta koskaan mitään kysytä. Hyljeksitty sieluparkani koki pienen valaistuksen elokuvan alussa, kun Norah Jones ja Jude Law keskustelivat piirakoista. Juden omistamassa kahvilaravintolassa kun päivän päätteeksi juustokakku oli mennyt kokonaan, persikkapiirakka ja suklaakakku lähes kokonaan, mutta mustikkapiirakkaa jäi aina runsain mitoin yli. Norah tätä kovasti ihmetteli, ja Jude selitti, että mustikkapiirakassa ei ole mitään vikaa - ihmiset vain valitsevat aina jotain muuta. Tässä kohtaa katsojien ilmeisesti kuului samaistua mustikkapiirakkaan. Minä ainakin samaistuin. Eihän minussakaan mitään vikaa ole (ainakin yritän kovasti uskotella itselleni, että näin on).. ihmiset vain aina valitsevat jotain muuta.

Vuoden viimeinen viikonloppu. Mihinköhän senkin käyttäisi..

boom chika wah wah

Keskiviikkona iski mahatauti. Surkeilin kotona torstain ja perjantain, jonka jälkeen olo alkoi kohentua ja mökkihöperyys iskeä. Se ei lientynyt lauantain maanisella (joulu)ostoskierroksella, vaikka sen aikana näki suorastaan yliannostuksen ihmisiä.

Mikä ihme se muuten on, että mitä kapeampi ja täyteentupatumpi kaupan käytävä, sitä hitaammin ja leveämmin ihmiset sitä tallustavat ja möllistelevät joka helkutin vimpuraa?! Eikö ne ymmärrä, että takaa tulee ihmisiä, joiden luontainen kävelyvauhti ja kärsivällisyys on Ihan Jotain Muuta..

Maanisen kierroksen aikana ostin mm. elämäni kalleimman ripsivärin (hah, mainoksen uhri - tunnustan), sekalaisen lajitelman meikkisiveltimiä (pakkopäivitys, kun entiset alkoivat hajoilemaan), 8kpl matalia ja 8kpl syviä Teema-lautasia (joita sitten raahasin antaumuksella kotiin muovikasseissa selkä vääränä, vinkuen ja protestoiden). Sokoksella onnistuin tuhlaamaan niin paljon rahaa siinä kemikalio-osastolla, että sain tulipunaisen satiinikimonon.

Illemmalla tuntui silti siltä, että siinä ei ollut vielä kaikki. Piti päästä Ulos. Ja niinpä sitten S-ystäväni kanssa sonnustauduimme überhehkeiksi (S:lla vielä oli uudet hienot hiukset, jotka ansaitsevat erikoismaininnan) ja suuntasimme illan alkajaisiksi Gloriaan. S meni edellä, toivotti babyface-portsarille hyvää iltaa ja oli jo puoliksi sisällä, kun babyfacen katse kiinnittyi minuun ja sain osakseni kohteliaan kysymyksen: 'Olisiko neidillä henkkareita näyttää?'

No haloo.

'Neiti' täyttää kuukauden päästä 32. 'Neidin' henkkarin virkaa toimittaa lakanan kokoinen ajokortti jonkalaisia myönnettiin viimeksi vuonna 1994, jonka jälkeen kortin koko puolittui. 'Neiti' ei baariin lähtiessään ole enää kahteen vuoteen kuljettanut em. lakanaa mukanaan, koska pitää itsestäänselvänä, että on jo niin ylikypsyneen näköinen, ettei kukaan sitä (lakanaa) tahdo enää nähdä.

Minähän tietenkin häkellyin täysin. 'Ihanko oikeastitosissaan sitä kysyt, vai onko tämä vain huono vitsi?' 'No ihan oikeastitosissaan.' 'Nomuttakuneimullaole!' 'No onko sulla Mitään?' 'No on mulla luottokortti.' 'No näytä se sitten.'

Tästä tapahtumasta jäi koko illaksi sellainen lievästi hysteerinen perusvire päälle. Kohtasimme liikennevaloissa baaria vaihtaessamme kaljun miehen, joka julisti olevansa hyväntahtoinen joulupukki, jolla on iso torpedo (tähän liittyi myös kädellä elehtimistä noin puolen metrin päässä alavatsasta). Sitten tuli vastaan nuori finninaamainen poika, joka tuijotti meitä ja ääntelehti 'boom chika wah wah'. Kolmannessa baarissa seuraamme lyöttäytyi omituinen pieni (ja jälleen kalju) mies, joka kuiskutteli S:n korvaan, nuolaisi poskea, julisti S:n olevan todella kaunis, muisti sitten minun läsnäoloni ja kiirehti lisäämään 'ja etkä sinäkään ruma ole'. Kyllä taas niin sydämessä läikähti, kun muisti sen itsenäisyyspäivän aaton.

Loppuillasta päädyimme ympyrän sulkeaksemme takaisin Gloriaan, jossa minäkin sain sitten ylitsevuotavia kohteliaisuuksia jotka jopa taisivat olla aitoja.

Tänään sitten on maleksittu joulumarkkinoilla, käyty syömässä ulkona, harhailtu päämäärättömästi kaupungilla ja periaatteessa pyritty välttämään keinolla millä hyvänsä ruotsin kirjallisuusesseiden kirjoittaminen.

Ja nyt väsyttää.

Stick a fork in me, I'm done!

Kypsyttää siis kovasti. Niin kovasti, että kävin oikein kokeessa tänään. Ei sitten minkäänsortin käsitystä, miten se meni.. kai ihmisillä on yleensä tapana päästä siitä kivuttomasti läpi. Ehkä minä olen ensimmäinen, jolla se hylätään?

Löysin viikonloppuna uuden addiktionkin. Piti kirjoitella ruotsin kirjallisuusesseitä, mutta minä risteytin kasveja. Plant Tycoon -niminen peli vaimentaa tehokkaasti sisälläni mesoavan pienen puutarhurin, joka talvisin äityy joskus hieman rasittavaksi.

Tänään pitäisi vielä kirjoitella joulukortteja ja kirjoittaa essee Fröken Juliesta. Ja silti minä istun ja kirjoitan blogia ja risteytän kasveja (jotka heittävät henkensä, koska minulla ei ole rahaa ostaa parempaa multaa, enkä saa lisää rahaa, kun ei ole kasveja mitä myydä, koska ne ovat heittäneet henkensä, kun multa on liian huonoa).

Love Pariah

Ehkäpä on ilmassa lievähköä moraalista krapulantunnetta, mutta onpa kyllä hylkiöolo. Eilen oli vuotuiset kahden naisen itsenäisyyspäivänaatoniltamat, ja ihme kyllä, minäkin jaksoin olla baarissa kolmeen! Ja hauskaakin oli. Muutamaa pientä juttua lukuunottamatta, jotka eivät eilen haitanneet, mutta tänään ne nävertävät sitäkin enemmän.

Minulla on aina baarissa vähän sellainen seinäruusuolo. Yleensä ihmiset ottavatkin kontaktia aina siihen henkilöön, jonka seurassa olen (riippumatta siitä, kuka se henkilö on). Ja vähänhän se ottaa päähän, tietenkin, kun miettii, onko yhtäkkiä muuttunut vallan näkymättömäksi. Eilen oli muutamaan otteeseen hyvinkin ilmavasti kohdeltu olo, ja sitten vielä, kun juttelin yhden tutun kanssa, niin tämän tutun kaveri porhalsi siihen viereen, ja esittelyiden jälkeen totesi 'sinut me otetaan jos ei muita saada'. Njooh. Kylläpä todellakin lämmittää tytön sydäntä tuollainen lohkaisu.

Jos kerran olen niin kovin vastenmielinen, niin voisi joku sanoa kerrankin sen suoraan, niin eipähän tarvitsisi miettiä sitä sen enempää.

Kandintutkielma meni läpi, iloitsin siitä kovasti eilen ja yritän kaivaa tuon tunteen taas esille tänään.

Ja hyvää syntymäpäivää, Suomi.

Kaiken se vaatii...

Verta (hormonaalisesti sopiva ajankohta). Hikeä (kylmä tuskanhiki niskassa koko viikonlopun). Kyyneleitä (ainakin vertauskuvallisia). Litroittain teetä ja vissyä. Suklaata. Epätoivon ollessa ylimmillään kunnon annos lohturuokaa (pasta carbonaraa). Säännöllisin väliajoin aivojen tuuletusta pakkasilmassa.

Ja valmista tuli.

Ei tosin vaatimusten mukaisesti - 4000 sanaa jäi reilusti tavoittamattomiin, ja kansilehden ja kirjallisuusluettelon kanssa kakkosrivivälillä tuli pituutta noin 11 sivua. Mutta äh, ihan sama, jos vain menee läpi. En kuitenkaan ole vuosikausiin kirjoittanut ruotsiksi mitään noin pitkästi. Maltillisen ylpeä itsestäni olen, tällä hetkellä.

Nyt kai pitäisi nukkua, mutta pää tietenkin käy ylikierroksilla. Veikkaan, että huomenna (eikun siis tänään) vallitsee päinvastainen ilmiö, kun akateemisen luomisen laskuhumalassa pyörittelen työpapereita pöydällä. Sentään sopii kuitenkin riemuita, käypä yli- tai alikierroksilla, että alkava työviikko on vain kolmipäiväinen - siinähän on itsenäisyyspäivää ja vapaapäivää ja vielä seuraavan viikon maanantaitakin vapaata! Hiih.

None Shall Sleep

Sisareni armollisella ohjeistuksella päädyin googlettamaan Paul Pottsin (enhän minä tällaisesta Paulista ollut mitään kuullut), ja nyt pää on täynnä Nessun Dormaa.

Vallanpa on miehellä hieno ääni.

Parin viikon takainen painekattilaolo on palannut. Kandintutkielma pitää palauttaa maanantaina, joten tässä taloudessa ei todellakaan varmaan kukaan nuku ensi yönä, kun pitää kahlata läpi erinäisiä kirjoja ja artikkeleita, jotta huomenna sitten voisi kirjoittaa ne 4000 ruotsinkielistä sanaa. Uh.

Luonnonoikku

Tänä aamuna vasen päkiä tuntui kipeältä. Lähemmin sitä tarkasteltuani huomasin, että siinä tuntui pieni kohouma, jonka keskellä näkyi pienenpieni tummempi osa. Mietin, että mistähän minä nyt olen onnistunut tikun sinne saamaan, kun vuodenajasta johtuen kuitenkin on sukat jalassa lähes koko ajan. Rupesin tonkimaan tikkua ulos, jolloin minua kohtasi Järkytys.

(Tässä kohtaa heikkohermoisimmat voivat lopettaa lukemisen.)

Aikani kohoumaa kaiveltuani havaitsin, että jalkapohjan iholla oli tumma karva. No, kahden mustan koiran omistajana luulin tietenkin, että siihen oli leijaillut jommankumman elikon kasvustoa, ja nyppäsin karvasta kiinni ja olisin pyyhkäissyt sen tiehensä, paitsi kun se ei irronnutkaan! Se tikuksi luulemani olikin sisäänpäin kasvanut karva. Tai jotain vastaavaa. Eihän ne nyt mitenkään tavattomia ole, mutta että jalkapohjassa?! Heti tuli mieleen ne kauhutarinat ihmisistä, joiden selästä (tai jostain) on leikattu kysta, joka on ollut täynnä karvoja ja hampaita, kun muinoin kohdussa menehtynyt kaksonen on junttautunut sisuksiin kiinni. Siitäkö tässä nyt oli kyse? Ehkäpä kaksosherkän suvun kasvattina minulla olikin kerran puolisko, joka koteloitui johonkin ja nyt 30 vuoden jälkeen on lähtenyt vajumaan kohti alaraajoja.. ehkäpä huomisaamuna löydän kulmahampaan polvitaipeestani, tai jotain vastaavaa.

Hui kamala sentään.

Tai ehkä minusta tulee isona hobitti eikä opintohallinnon virkamies.

Phuuh...

Tämän päivän ongelma on se, että päässä on liikaa tavaraa. Ihana graduohjaajani Sinikka (bless her soul) ilmoitti minulle, että tutkielman takarajaa voidaan siirtää viikolla tai parilla. Se pelasti kyllä päiväni ja hermoni.

Unohdin muuten raportoida, että sen kamalan kurssin tentti oli ja meni viime viikolla. Minullahan oli tähtäimessä vain ja ainoastaan läpipääsy, ja sen tein. Kunniakkaasti. Läpäisin elämäni viimeisen tentin (ellei kypsäriä lasketa) arvosanalla 1. Hih. Kuvastaa kyllä hyvin kiinnostustani aiheeseen ja valmistautumistani siihen tenttiin.

Päässä on tyhjää, tyhjää vain

Jos henkilön tiedossa on ollut jo monta viikkoa, että opintoihin liittyvä kirjallinen työ pitää palauttaa maanantaina 19.11. niin miksi kyseinen henkilö, huolimatta siitä, että on ottanut töistä vuosilomaa koko kyseistä päivämäärää edeltävän viikon, saa aikaiseksi ryhtyä varsinaisesti laatimaan vaadittua tutkielmaa lauantai-iltana 17.11.? Sitä sopii kysyä minulta. En tosin tiedä vastausta.

Tarkennettakoon, että kyseisen tutkielman tulisi olla laajuudeltaan 12-15 sivua/4000 sanaa. Ei siis pyörähdä valmiiksi ihan parissa tunnissa.

Jotenkaan nyt vain ei ajatus kulje, ei eteen- eikä taaksepäin. Ei suomen eikä varsinkaan ruotsin kielellä. Olen kai onnistunut vääntelemään asioita solmuun tekemättä oikeastaan mitään (ellei ylenpalttista vatvomista lasketa mukaan - sen aivotyökapasiteetin kun saisi valjastettua yleishyödylliseen käyttöön, niin olisin jo vääntänyt gradun itselleni ja kymmenelle muulle).

Kansainvälisen avaruusaseman astronautit varmaankin siristelevät paraikaa silmiään. Mikä on tuo kirkas valo, joka Telluksen suunnasta kajastaa? Kah, sehän on silpsin uusi olohuoneen lamppu. Ehkä se vanha lamppu oli vain niin kertakaikkisen huonotehoinen, että tuo uusi vain näyttää ylettömän loistavaiselta. Elättelen toiveita, josko se antaisi samalla kirkasvalohoitoa. Huonekasvitkin varmaan viiraantuvat ja luulevat kasvukauden alkaneen uudelleen.

Kiitoksia Mieshenkilölle asennustyöstä. Jos nyt on näkemässä tätä.

Uutisia elikoita koskien: eilisen tai tämän päivän aikana on pudonnut Hilman viimeinenkin pentuhammas. (Löytäjä saa pitää.) Olin jo varustautunut eläinlääkärivierailuun, kun yläkulmahampaat näyttivät olevan niin hanakasti paikoillaan, vaikka viereen oli jo noussut pysyvät kulmat. Vaan tippuivathan nuo sitten kuitenkin itse, ja parempi tietty niin. Ja nyt kun vielä alkaa vahvasti näyttää siltä, että neiti on viimein viiden ja puolen kuukauden ikäisenä sisäistänyt rakonhallinnan perusteet, niin voin todeta, että aika kivuttomasti se lopulta meni, se äärimmäinen pentuvaihe. Yhdetkään kengät eivät joutuneet pentuhampaiden uhriksi, yksikään huonekalu ei kärsinyt tuhoja (tosin keittiön oviaukon nurkkaan on järsitty kunnon lommo), Kustiin ei tullut pysyviä reikiä, eikä rappukäytävään ehtinyt kulua uraa portaisiin jatkuvan pihallaramppaamisen tuloksena.

Mutta nyt keittelemään teetä ja syventymään (tai ainakin yrittämään syventymistä) kielitieteen ihmeelliseen maailmaan. Pitkä yö edessä...

"Ilmojemme Pendolinot" ja muita tarinoita

Borta bra men hemma bäst.

Johan oli turha reissu. Konferenssi oli melkoisen tylsä, eikä siellä ilmennyt mitään uutta käsinkosketeltavaa tietoa, jota sinne menin hakemaan. Vaan tulipahan käytyä, lennettyä business-luokassa (varmaankin Finnairin moka, kun lentojen varauspäivänä sattuivat business-luokan liput olemaan turistiluokkaa halvempia), asuttua neljän tähden hotellissa (jota ei tosin kyllä neljäksi tähdeksi uskonut, kun näki huoneen.. kulunut, nuhjuinen ja vähän likainenkin kun oli), ajeltua Kööpenhaminan metrolla, syötyä huonosti, kärsittyä vatsavaivoista, yritetty epätoivoisesti tajuta tarpeeksi tanskaa, että olisi saanut uutisista selville, mitä kotosuomessa oikein sillävälin tapahtui (kunnes tajusin, että televisiosta näkyy myös kolme Ruotsin kanavaa, BBC World sekä CNN International, jotka nekin olivat varsin tietoisia tapahtuneesta).

Tapahtuneen varjossa omat matkakärsimykset tuntuvat varsin mitättömiltä. Mutta kun lentopelkoisen ihmisen lykkää koneeseen, joka ehtii kiitoradalle asti ja sitten alkaakin ajella kenttää ympäri, kunnes lopulta pysähtyy tekniikkahallin eteen, jossa hölmistyneen näköinen mekaanikko tulee kiertämään konetta ympäri, niin eihän siitä hyvää seuraa. Lentomme siis myöhästyi melkein kaksi tuntia, kun koneen jarrut hajosivat juuri ennen lähtöä. Sitten köröttelimme bussilla takaisin terminaaliin odottelemaan uutta konetta, koska edellisen korjaus kesti niin kauan. Sitten köröttelimme uudelleen bussissa takaisin tekniikkahallille, jossa meidät lastattiin täsmälleen samanlaiseen koneeseen (joka kuulemma kuitenkaan ei ollut se sama.. en tiedä uskoisinko). Kollegan mies oli tapahtuneesta kuultuaan tokaissut 'jaa vai Finnairin Embraerit.. no nehän nyt on tunnetusti ilmojemme Pendolinoja, koko ajan hajalla'. Eilen palatessa oli ongelmana tuuli - Helsinkiin laskeutuminen oli hitusen keikkuva ja epävakaa, muttei mitään verrattuna siihen, miten vaaputti ja hytkytti Joensuun lentoaseman yllä. En kyllä enää koskaan, koskaan mene sellaiseen Finncomin potkuripurkkiin ellei ole äärimmäinen pakko. Sydän hakkasi vielä kotonakin, puoli tuntia laskeutumisen jälkeen.

Nyt odottelen koiria kotiin ja pähkäilen, mitä sitten tekisin. Outoa, miten matka, kestipä pari päivää tai pari viikkoa, katkaisee arjen niin tehokkaasti. Sitä on pihalla kuin lintulauta monta päivää.

By Popular Demand

Sain kamerani toimimaan sen verran, että tässä kuvia janonneille:

Pentu jolta ei mitään puutu


Kiilusilmät

Stressittää ja tanskattaa

Huomenna sinne siis lähdetään. Taas. Tanskaan. En viitsi kertoa, miten paljon ei tee mieli lähteä, kun olisi kaikkea muutakin tekemistä, TÄRKEÄÄ tekemistä. KIIREELLISTÄ tekemistä. En enää tahdo kirjoitella esseitä yömyöhälle, niin kuin kävi viime perjantaina, kun istuin ja vääntelehdin koneella ja äkelsin kaksi esseetä kulttuurien moninaisuudesta ja monikulttuurisesta koulutuksesta. Ne piti palauttaa sähköisesti viittä vaille puoleenyöhön mennessä, ja lähes sinnehän se myös meni. Ei kivaa.

No, ensi viikko on lomaa. Saa vääntelehtiä koneella vaikka aamuseitsemästä lähtien, ja niin siinä todennäköisesti myös käy. Edellyttäen tietenkin, että Finnairin koneet eivät syöksy roihuavana tulipallona Itämereen.

Tänään on Svenska dagen. Ha det bra.

Remember, remember the Fifth of November

Remember, remember the Fifth of November,
The Gunpowder Treason and Plot,
I know of no reason
Why Gunpowder Treason
Should ever be forgot.
Guy Fawkes, Guy Fawkes, t'was his intent
To blow up King and Parliament.
Three-score barrels of powder below
To prove old England's overthrow;
By God's providence he was catch'd
With a dark lantern and burning match.
Holloa boys, holloa boys, let the bells ring.
Holloa boys, holloa boys, God save the King!

Guy-parka hirtettiin, sisälmystettiin ja pilkottiin neljään osaan (ja toimenpiteistä vasta viimeinen oli kuolemaan johtava). Mutta pääsipähän sentään näemmä vuonna 2002 sadan merkittävimmän britin listalle sijalle 30.

Höh..

Korkkaan marraskuun kertomalla, että minulla ei varmaankaan ole enää töitä tammikuussa. Tai jos on, niin sitten on todella hyvä tuuri.

Naamakirjailua, kirjallista tuskailua ja draamaa hevi-osastolla

Tänään se sitten tapahtui.

Minusta tuli Facebookin uhri.

Ihmettelin suuresti pitkin syksyä, kun vähän väliä tunki jostain luukusta ilmoitus, että joku oli lisännyt minut ystäviinsä. Oliko minulla muka ystäviä? Hyvänen aika. Laiska kun olen, niin en kuitenkaan vaivautunut tutustumaan systeemiin sen enempää.

Kunnes ne ilmoitukset rupesivat ennemminkin ärsyttämään. Vannoin jo suureen ääneen eräälle minut lisänneelle, että 'minähän en sinne liity!'. Kyllä minä sitten olen heikkohtahtoinen: meni pari päivää, niin jopas sorruin.

Joten siellä ollaan, siis. Oikealla nimellä löytää, jos joku tahtoo etsiä.

Tämä päivä on mennyt ihan hukkaan. Piti olla jo vähintään kaksi esseetä kirjoitettuna tähän mennessä, mutta montako on valmiina? No ei yhtään. Montako on alulla? No ei yhtään. Meni vain tyhjän word-asiakirjan tuijotteluksi ja ajatusten jahtaamiseksi. Sitten huomasin, että viikonloppuna ostetut ruispalat olivat jo homeessa (?!), joten pakkohan se oli kauppaan lähteä. Ei voi olla ilman leipää. Vaikkei sitä söisikään, niin sitä pitää olla!

Kaupassa sitten asioin myös hevi-osastolla. Valitsin siinä valioyksilöä korianteriruukkujen joukosta, kun sieraimiini kantautui pistävä vanhan miehen partaveden tuoksahdus. Enemmänkin kuin tuoksahdus - tulvahdus suorastaan. Lähistöllä ei kuitenkaan ollut miehiä. Hmm. Pitkän kantaman kölninvettä? Valitsin korianterin lisäksi vielä paprikan, punnitsin sen, ja jatkoin matkaani.

Mutta se tulvahdus seurasi minua. Kuikuilin taakseni, josko siellä sittenkin olisi pistäväntuoksuinen vanha mies vaanimassa, mutta eihän siellä ollut. Yritin hengittää suun kautta ja toivoin, että haju laimenisi kassalle päin kävellessä.

Mutta eihän se nyt niin käy. Se seurasi minua kotiin. Nostelin ostoksia jääkaappiin, kun tajusin, että se haju lähtee minun omista käsistäni. Joku oli varmaan hölvännyt old spicea niille koriantereille, tai sitten sen vaa'an painikkeet oli sillä kyllästetty. Minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. En tunnusta olevani käyttäjä. Non est mea culpa!

Hyi.

Olen pessyt käteni ties kuinka monta kertaa ja Vieläkin minä haisen. "Out, damn'd spot! out, I say!"

Personal daemons

Kirjallisuus valuu korvista

Pää täynnä kirjaimia. Sellaisessa järjestyksessä, joka käy järkeen ruotsia osaavalle. Minä en ole ollenkaan varma, ymmärränkö enää. Menossa viikonlopun jälkeisistä vapaapäivistä toinen, vielä yksi jäljellä. Aikomuksena oli alunperin pykäistä kaikki kuusi ruotsin kirjallisuusesseetä näiden viiden päivän aikana. Noh, valmiina on yksi, mutta siihen sitten vuodatettiinkin sydänverta, kyyneliä ja tiesmitä. Huomenna on pakko kirjoittaa kaksi monikulttuurisuusverkkokurssiesseetä, joten vähän jää vajaaksi kirjallisuusesseesaldo. Mutta ei voi mitään.

Tiedotus sukulaisille: vanhemmat olivat kaataneet pihastansa koivun. Nyt näyttää kuusi orvolta. Kävin vierailulla ja vaihdatin samalla talvirenkaat. Sain tällä kertaa jopa operoida tunkkia! Aiemmilla kerroilla olen saanut vain katsoa vierestä, kun isä 81-vuotiaan innolla tekee kaiken itse. Isä, edelleen 81v, oli muuten itse kaatanut sen koivunkin. Ja juossut hirvimetsällä. Polttopuita piisaa talven varalle, ja pakastin pullistelee lihaa.

Sydänsurut on syvältä. Vaikkei niitä nyt koko aikaa mietikään, niin silti on sellainen alakuloinen perusvire, ja kun kuulostelee hetkon, mistä se johtuu, niin kyllä se palaa aina vain siihen yhteen asiaan. Voisi jo tyyppi poistua minun päästä, kun teki totaalihylkäyksen minun suhteen muutenkin. Jos en kerran kelvannut, niin mitä se vielä miun ajatuksissa haahuilee.. luulisi sillä olevan parempaakin tiedossa sitten kerta.

The Joy of Learning

Eilen oli toiseksi viimeinen luento siitä kurssista, jolle en halunnut mennä alunperinkään.

Meno siellä ei ole sanottavammin muuttunut - kun ennen luennon alkua yritin olla kuulematta sitä kirkumiskakofoniaa, minkä pari riviä taempana istunut tyttölauma sai aikaan, mietin, että ihanko oikeasti tässä ollaan yliopistossa? Vaiko kävelinkö ajatuksissani muutaman sata metriä liian kauas, ja jouduinkin epähuomiossa yläasteelle? (vai mitä ne nykyisin ovatkaan.. yläkouluja?)

Tai ehkä minusta on oikeasti tullut vanha. Ehkä minäkin olin joskus sellainen kirkuva ja kikattava tyttönen enkä vain muista sitä. Rohkenen kyllä epäillä.

No mutta kuitenkin. Joka päivä oppii jotain uutta - minä en muun muassa tiennyt, että englannin kielen verbillä 'bugger' on Sellainenkin merkitys. Nyt tiedän, kiitos karvaisen luennoitsijamme. On paljon valistuneempi olo.

What's your number?

You Are 6: The Loyalist

You have strong relationships and are intensely loyal. People find you easy to love and care for. You like your world to be stable and secure, no surprises. You're cautious. You prefer your inner circle to the outside world. At Your Best: You are courageous, a positive thinker, and expressive. You can take on the world. At Your Worst: You are secretly insecure - which makes you sarcastic, cold, and argumentative. Your Fixation: Doubt Your Primary Fear: Abandonment Your Primary Desire: Security and support Other Number 6's: Mel Gibson, Woody Allen, Jay Leno, Marilyn Monroe, and Julia Roberts.

What Number Are You?

Sisäinen adoptiokoirani

Hesarin koirablogeissa on erään minun laillani Espanjasta koiran adoptoineen blogi. Käyn sitä aina silloin tällöin silmäilemässä ja siunailemassa, että vähälläpäs minä olen Kustin kanssa päässyt. Jos nyt ei ota huomioon niitä järsittyjä kirjoja ja roskiksesta kaiveltuja nenäliinoja ja muita pitkän päivän aikana aikaansaatuja installaatioita. Nyt em. blogissa oli runo, jonka kirjoittaja oli saanut joltain yhdistyksen edustajalta, ja tietysti minä herkässä tilassani tiristin kyyneltä silmäkulmastani sitä lukiessani. Jotenkin kun se kolahti ei vain koirallisesti vaan myös ihan henkilökohtaisestikin.

The Meaning Of Rescue

Now that I’m home, bathed, settled and fed,
All nicely tucked up in my new bed,
I’d like to open my baggage, lest I forget.
There is so much to carry, so much to regret.

Hmmm…. Yes, there it is, right on the top,
Let’s unpack loneliness, heartache and loss
And there beneath hides fear and shame
I still have to unpack my baggage called pain.
I loved them - the others, why couldn’t they see
But I wasn’t good enough - for they didn’t want me.

Will you carry my baggage, will you help me unpack,
Or will you look at my things and take me right back?
Do you have the time to help me recover;
The joy of living - to help me discover?
I pray that you do - I’m so tired you see,
But I do come with baggage, will you still want me?

(Tuntematon kirjoittaja)

Sokerinsyöntikykyni on palautunut. Sen todisti viikonloppuna tuhottu lontoonraesuklaalevy ja kohtalainen määrä irtokarkkia.

Riettaita paljastuksia (tai pukemisia)

Kurjuuden keskellä vietin kerrankin hauskan illan. Hyvä elokuva hyvässä seurassa, jota seurasi myöhäinen illallinen, edelleen hyvässä seurassa, jota seurasi vielä pari olutta, vieläkin siinä samaisessa hyvässä seurassa. Vuodentakainen minäni olisi varmaan hetkunut jalat altaan siinä vaiheessa, kun uuden takkini vetoketjun temppuillessa seuralaiseni nyhräsi pohjoisamerikkalaisella sulavuudellaan sen kiinni. Ihan pyytämättä ja yllättäen! Huhhuh. Melkein jo voisi kutsua riettaaksi toiminnaksi. Ja minä hihittelin tyylikkäästi. Tajusin sentään kiittää avusta.

Elokuva oli Stardust. Suosittelen varsin lämpöisesti - hitsi, sehän ihan nauratti, ja välistä oli niin herkkää, että sydänsurujen synkistämä sieluni miltei kyynelehti salaa. Etenkin Robert De Niro oli varsin viihdyttävä crossdresser-merirosvona. "We always knew you were a whoopsie!" Oijoi.

Nyt sitten kai voi mennä nukkumaan, tai jotain. Takaisin arkeen. Tai ainakin puolitylsään viikonloppuun, ja sitten takaisin arkeen.

Frankly, my dear...

Tänään oli vähän sellainen whatever-päivä. Töissä meni puolet ajasta erään hysteerisen asiakkaan asioiden hoitamiseen (mikseivät ihmiset hoida juttuja hyvissä ajoin.. miksi ne pitää tehdä viime tingassa, ja sitten, jos tapahtuukin jotain ikävällä tavalla yllättävää, niin se onkin viestintuojan [eli minun] vika?). Naapuriyksikön esimiesmadamekin oli taas puuttunut meidän yksikön asioihin ja sotkenut niitä oikein olan takaa, ja niitäkin sitten piti selvitellä ja silitellä. Iltapäivällä oltiinkin sitten kollegan kanssa sen verran kypsää työläistä, että lähdettiin kapinallisina töistä jo kolmelta ja mentiin kaupungille shoppailemaan.

Ja ostin takin, joka maksoi ihan liikaa. Mutta.. ihan sama. Ostin kaksi levyäkin, vaikkei pitänyt. Mutta.. ihan sama.

Minua on kahden eri miesihmisen toimesta (tai no, oikeastaan kolmen) pyydetty kahville ja elokuviin, mutta.. no, ihan sama.

On se niin kivaa, kun mikään ei tunnu miltään, paitsi työ, joka ottaa päähän.

Vaan sekin kun on oikeastaan ihan sama.

Oj va bra.

Sain selville, että minulla onkin ehkä jopa viisi (5!) lukijaa! Tässähän joutuu jo melkein miettimään sanomisiaan ja asettelemaan niitä paremmin.

No ei sentään. Mutta olisihan se hauska tietää, ketä täällä käy, ja josko niitä olisi jopa enemmänkin kuin ne viisi.

Tänään on ollut melkein hyvä päivä. Olin ajattelematta viimeviikkoista kurjuutta lähes koko päivän, kunnes yhtäkkiä puun takaa hyökkäsi ikävä ajatus päähän. Oliko minussa Sittenkin jotain vikaa? Miksi se antoi niin helposti periksi? Miksei minusta taisteltu? Edes vähän?

No, sehän minulle ei selvinne koskaan. Sotken vain ennestäänkin täysinäisen pääni, jos alan tuota murehtimaan.

Pää todellakin on täynnä. Marraskuun loppuun mennessä pitäisi kirjoittaa 6 kirjallisuusesseetä ruotsiksi, 5 kirjallisuusesseetä englanniksi, läpäistä se kämäinen kielentutkimuskurssi (jonka luennoille en yksinkertaisesti MUISTA mennä..) ja laatia kandintutkielma, joka tosin tack och lov saa olla osa gradua. Onnistuu, vallan varmasti, jos vain pysyisin hereillä iltaisin. Se iltaunisuus on nimittäin saanut jatkoa. Eilenkin yritin epätoivoisesti lukea kirjaa, josta pitäisi essee saada aikaiseksi, mutta yksinkertaisesti nukahdin vähän kahdeksan jälkeen.

Pitäisiköhän opetella juomaan kahvia...

Fix me

Kai se elämä alkaa voittaa. Hetkittäin, ainakin. Silti ikävöin ja kaipaan jotakin, jota minulla ei oikein edes ehtinyt olla. Jotakin, tai jotakuta. Eläminen olisi jo melkein siedettävää, kunhan vain aamuisin ei ahdistaisi niin kovin. Enhän minä koskaan ole mikään aamuihminen ollut enkä näin ollen ole pitänyt heräämisen jälkeisiä hetkiä missään mielessä miellyttävinä, mutta viime aamut ovat olleet normaalia tuskallisempia silti.

Tämän viikonlopun lohdukkeja:

1. West Wing. Kannatti ostaa muinoin viisi kautta varastoon. (Nyt kävin tosin käsiksi vain season ykköseen.)
2. Novitan Foxi-lanka. (On muuten alennuksessa nyt.)
3. Coldplay. (Vaikka onkin aika masentavaa.)
4. Alusvaateostokset. (Jostain kumman syystä, vaikka kukaanhan niitä ei tule näkemään.. Changesta kerrankin löysin jotain, eikä ylitunkeileva myyjäkään tällä kertaa ängennyt lupaa kysymättä sovituskoppiin. Osta kaksi alusasusettiä, maksa vain yhdestä. Niin tein.)
5. Edith Södergran. (Jota tosin on pakko lukea, kun pitää sitä tutkintoa päkistää loppuvuotta kohti. Reppanalla meni vielä huonommin kuin minulla, kuoli tuberkuloosiin 31-vuotiaana.)

Katsoin eilen illalla vihdoin ja viimein Uskollisen puutarhurin. Olisi pitänyt jättää se johonkin toiseen kertaan, mutta kun se on odottanut tuolla dvd-kokoelmassa jo iät ja ajat. Hyvähän se oli, mutta masentava.. olisi pitänyt ennemmin katsoa jotain, jossa ihmiset pysyvät hengissä. Eivätkä kieroile ihmiskunnan kustannuksella niin mahdottomasti.

Hilmalta tippuu hampaat. Vihdoin.

When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse

And the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

And high up above or down below
When you're too in love to let it go
But if you never try you'll never know
Just what you're worth

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

Tears stream down your face
when you lose something you cannot replace
Tears stream down your face
And I

Tears stream down your face
I promise you I will learn from my mistakes
Tears stream down your face
And I

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

(coldplay - fix you)

Mitä syödä kun ei ole nälkä?

Tällä viikolla on ollut ongelmia ravinnonsaannin kanssa. En muistanutkaan, miten tehokkaasti sielun kärsimys ehkäisee ruokahalua. Sokeriaddiktionikin on hiipunut - välillä miettii, että sitä varmaan pitäisi syödä kun siihen on tottunut, mutta äkkiä sekin ajatus unohtuu.

Kello on pian puoli kuusi iltapäivällä, ja tähän mennessä tänään olen saanut pakotettua itseni syömään:

- 1 laktoositon ja rasvaton metsämansikkaviili
- muutama pala keltaista paprikaa
- pari haarukallista Amican kesäkurpitsapannua
- pala täysjyväruisleipää
- 1 Extra-lakritsipastilli

Ja siinä kaikki. Kovin on samanvahvuinen ollut ruokavalio koko viikon. Kohta varmaan alkavat aivosolutkin näivettyä. Tiedän, että syödä pitäisi, ja olen yrittänyt ehdotella itselleni erinäisiäkin ruokalajeja, mutta kun kaikki etoo. Alkuviikosta meni sentään sosekeitot alas kun riitti, että sai lusikallisen suuhunsa ja nielaisi. Nyt etoo nekin. Banaanitkin menivät vielä alkuviikosta, nyt ne tuntuvat liian makeilta (ja tämä tulee vannoutuneen sokeriholistin suusta!).

No, jos pluspuolia ajattelee, niin kohta varmaan voin sitten käydä ostamassa ne numeroa pienemmät Leen farkut, jotka edellisellä kerralla jäivät ostamatta, kun muotoilivat vyötärönseutua vähän epätoivotun näköiseksi. Maanantaina olisi palkkapäiväkin..

Menuehdotuksia otetaan vastaan.

Kurkistus elämääni

Edellisen postauksen murheet kummittelevat edelleen takaraivossa, mutta olen vaimentanut ne tekemällä töitä kuin pieni eläin. Eilenkin väsähdin sohvalle ennen (ilta)kahdeksaa - tehokasta, eikö? Sitten parin tunnin päästä havahduin hereille, toikkaroin koirien kanssa pihalle ja takaisin, ja kaaduin sänkyyn. Valitettavan yksin.

Tämä utelu on tullut jo parista suunnasta, joten kaikkien noin kolmen lukijani riemuksi vastailen näihin täällä.

10 vuotta sitten, 1997:
1. Opiskelin ahkerasti. Taisin väkertää proseminaaria, tai jotain.
2. Asuin yhdessä silloisen poikaystäväni kanssa.
3. Otin helmikuussa koiranpennun, Emman.


Viisi vuotta sitten, 2002:
1. Olin eronnut vuotta aiemmin edellämainitusta poikaystävästäni kahdeksan vuoden yritelmän jälkeen.
2. "Opiskelin" vailla päämäärää kyseenalaistaen siihenastiset akateemiset tuotokseni.
3. Järkytyin syvästi, kun hyvä ystäväni ja opiskelutoverini sai aivohalvauksen.


Kolme vuotta sitten, 2004:
1. Ensimmäinen suhdeyritelmäni sen kahdeksanvuotisen jälkeen päättyi suureen sydänsuruun.
2. Aloitin vapaaehtoisen ihmissuhteettoman elämän.
3. Aloitin pätkätyöt yliopistolla.

Vuosi sitten, 2006:
1. 30 tuli täyteen. Ei juhlittu.
2. Menetin Emman. Siitä ei vieläkään voi puhua ilman, että alkaa itkettää.
3. Kärsin mittavasti elämäni kauheimman esimiehen alaisena.

Tähän asti tänä vuonna:
1. Päätin, että vapaaehtoinen ihmissuhteeton elo saa riittää. (Hyväähän siitä ei ole seurannut, suhteettomuus on jatkunut vastentahtoisena.)
2. Adoptoin koiran Espanjasta ja toisen joen takaa.
3. Itselleni hyvin epätyypilliseen tapaan ihastuin oikein head over heels, vaikka miten yritin pitää käsijarrua päällä. (Ja hyvinhän siinä ei käynyt.)


Eilen:
1. Olin virkamatkalla Kuopiossa, kaupunki selvisi siitä hengissä. Ja ihmetyksekseni myös minä.
2. Unohdin kulkutunnisteen kotiin. (En sentään kadottanut, niin kuin edellisen kanssa kävi..)
3. Mietin, mikä minussa on vikana, kun koskaan ei käy hyvin.


Tänään:
1. Tein töitä kuin pieni eläin. Ei oikeastaan edes tekisi mieli mennä kotiin.
2. Mietin, mikä minussa on vikana, kun koskaan ei käy hyvin.
3. Pakotan itseni salille endorfiinihumalan toivossa.


Huomenna:
1. On torstai.
2. Todennäköisesti mietin, mikä minussa on vikana, kun koskaan ei käy hyvin.
3. Odotan perjantaita.

Siinäpä sitä, taas.

Päässä tänään: Gabrielle - Out of Reach

Knew the signs
Wasn't right
I was stupid for a while
Swept away by you
And now I feel like a fool

Mahtuipa taas viikkoon kaikenlaista. Ihan liikaa, jos minulta kysytään. Ihan liikaa sietokykyyni nähden. Ikään kuin ikävät työjutut eivät olisi olleet tarpeeksi - ehei, maailmankaikkeuden mielestä tunne-elämäni ei ilmeisesti ollut vielä tarpeeksi olematonta tai kolhutonta. No, nyt on sekin puute korjattu, anteliaalla kädellä.

Niin, tässähän ehti tapahtua sellaista, että silps ihastui. Vaikka yritti olla varovainen, pitää odotuksensa matalalla ja muistuttaa itseään siitä, miten kivuliaasti kaikki voi päättyä. Jokin pieni optimisminhäive kuitenkin piipitti takaraivossa, että 'ei aina voi käydä huonosti, joskus on pakko tapahtua jotain hyvääkin'. No, miten sen nyt ottaa. Kai sitä hetken ajan sai pienestä ikkunasta nähdä, millaista Voisi olla. Ja niinhän siinä sitten silps otti ja meni ja ihastui kunnolla - silleensä jalataltasalamakirkkaaltataivaalta -tavalla. Ja kuinkas sitten kävikään. Ikkuna vedettiin kiinni, eikä tämä ihmislapsi vieläkään ymmärrä, mitä hittoa oikein tapahtui.

Tämä ilta onkin sitten kulunut sohvalla talouspaperirullan ja ystävän seurassa. (Vinkki kohtalotovereille: vessapaperi voisi olla talouspaperia nenäystävällisempää.) Kiitos Sannalle olkapäästä ja palasten noukkimisesta.

Ja kyllä, oi arvoisa maailmankaikkeus: olen oppinut läksyni. Sydämeni pysyy kiinni. En erehdy enää kuvittelemaan, että olisi minun vuoroni.

Tuntuu kyllä aika pahalta. Kai tästä saa syyttää vain itseään.. ei kai olisi pitänyt hypätä pää edellä, mutta kun minä Oikeasti luulin, että tällä kertaa käy hyvin..

So much hurt,
So much pain
Takes a while
To regain
What is lost inside
And I hope that in time,
You'll be out of my mind
And I'll be over you

Piisiru päässäni

Tell me why
I don't like Mondays
I want to shoot
The whole day down

Eipä voi sanottavammin kehua, että neljän päivän (mukaanlukien viikonloppu) vapaa olisi ehtinyt rentouttaa sielua saatikka ruumista. Mutta ei voi mitään.

Tämä päivä meni taittaessa opasta taitto-ohjelmalla, jota en osaa kunnolla käyttää. (Olen kyllä ilmoittautunut koulutukseen, mutta se on vasta marraskuussa, ja oppaan pitää olla painettuna tämä viikon aikana.) Miedosti ilmaistuna meni hermot, monta kertaa. Yhdistettynä viimeviikkoiseen episodiin à la naapuriyksikön esimies, josta en ilmeisestikään kyennyt pääsemään yli viikonlopun aikana, tämä maanantai vei mehut.

Niin, ja kun kotona vielä on oksenteleva ja surkeakatseinen pikkukoira. Iso oksenteli ensin viime viikon alussa. Ruumiineritteitä jatkuvalla syötöllä. Toinen niistä noin kahdesta ihmisestä, jotka tätä blogiviritystä lukee, pyysi kuvatodisteita Hilman kasvamisesta - tähän on pakko sanoa, että minun kamera käyttäytyy aika huonosti nykyisin. Olisi kai hankittava uusi. Mutta kun olisi hankittava myös uusi jääkaappi, joten pitää harkita hetkon, kumpi on tärkeämpi. :P

Tulisipa äkkiä loppuviikko. Vaikkapa torstai. Torstai olisi oikein hyvä.

Jotain mätää Tanskanmaalla

Parin kuukauden päästä pitäisi taas mennä Tanskaan. Juuri kun olin edellisestä lentokammokokemuksesta selvinnyt, niin pitäisi alkaa panikoimaan uutta. Ne viimeaikaiset SASin koneiden leviämiset eivät kyllä sanottavammin ole ainakaan lieventäneet kammoa - vaan jos minun kohtaloni tällä kertaa on syöksyä roihuavana tulipallona Itämereen (aiemminhan niin ei käynyt, kuten huomaatte), niin sittenhän varmaan käy niin.

Mutta minkä vuoksi yhteispohjoismaisen koulutusyhteistyön nimissä pitää kokoontua nimenomaan Kööpenhaminassa? Edellinenkin ohjelmalanseeraus on ilmeisesti ollut siellä. Eikö se nyt ole vähän epätasapuolista muita Pohjolan maita kohtaan? Olisivat tulleet vaikka tänne, hela konkarongen. Vi har det så trevligt här. Mit luftpudefartøj er fyldt med ål.



Tällä viikolla on vain kolme päivää töitä. Vuosilomailen (eli nukun univelkaa pois) torstain ja perjantain, jiihaa. Ja huomenna menee koko päivä jossain prosessikuvauspilperökoulutuksessa. Omituista tuo laatutyö, kun kaikki tekemiset pitää kutistaa pikkuruisiin laatikoihin, jotka räpistelevät omilla uimaradoillaan. Mutta ehkä ne minua viisaammat oikeasti tietävät mitä tekevät.

Vaihtaisiko joku levyä? Päässä pyörii.

It's been so long since I've touched
So long since I wanted
Then you made me laugh
And my heart opened

I want you to find me charming and wise
I just want you to find me
Somewhere here inside
I barely know you
We've been sort of friends
So what if I called you and called you again
What would I tell you
Where would I begin

Please forgive me
If I don't know what to do
It's an old fire
This familiar desire
But my skin is painfully new

There's a light in my window
It shines all night long
In the morning my coffee
Is sweet but it's strong
I carefully reach out from behind these walls
I'll take a deep breath and give you a call
Hello how are you
Not much at all

Lost in this hole
That has ripped through my soul
I unlock this secret inside
What should I think
I've had too much to drink
As my mind and my body collide

(Melissa Etheridge - Please Forgive Me)

J'accuse! J'accuse!

Voi hyvää päivää.. kun yksi pieni asia mättää, niin sitten mättää toinenkin. Toivottavasti ketju loppuu siihen.

Eilen tuli kaapelitvlasku. Oli sitten Elisa laskuttanut minua viasat-paketista, vaikka sanoin sen irti kaksi päivää ennen määräaikaa, ja minulle vielä vakuutettiin, että laskua ei varmasti tule. Yritin soittaa asiakaspalveluun, jossa mukamiellyttävä-ääninen miesnauhoite ilmoitti, ettei puheluani voida ottaa vastaan teknisen vian vuoksi. Mitä palvelua se tuollainen on?!

No, koitti aamu ja töihinlähtö. Vettä tuli sillälailla nihkeästi kuin suihkupullon suusta. Kymmentä vaille yhdeksän seisoin nihkeänkosteana leimauslaitteen edessä ja kaivelin kuumeisesti laukkuani ja taskujani. Vaan ei, nauhaa, jossa pidän työpaikan avaimia ja kulkutunnistetta ei löytynyt. Sekin vielä. Kollegat olivat viereisessä kahvilassa aamukahvilla, ja kipitin sinne ja kaivelin laukun vielä toisen kerran. Ja kolmannen. Mutta ei. Sitten alkoi oikeasti ottaa päähän. Ajoin tukka putkella ja sateenvarjo nurinpäin takaisin kotiin siinä toivossa, että avaimet jostain kumman syystä olisivatkin siellä. Mutta ei.

Olen tätä ennen kadottanut vain yhden pyöränavaimen. Syytän tästä tapahtumasta eilisiä hattara-aivoja. Niiden vika koko homma.


Parin tunnin kuluttua:

Olen hakenut nolona uuden avaimen ja kulkutunnisteen. Tilapalveluiden henkilö sanoi, että professorit kuulemma hävittelee avaimiaan koko ajan, ja ettei tämä nyt mitenkään tavatonta ole. No, on se minulle.

Olen myös kahdesti soittanut Elisan asiakaspalveluun. Nyt palvelu 'toimii' - olin jonottanut 13 minuuttia, kuuntelin jo neljättä jonotusbiisiä, kunnes se samainen mukamiellyttävä miesääni totesi, että asiakaspalvelussa on ruuhkaa, ja jonotusaika on vielä ainakin 15 minuuttia. Ei tuo kyllä edelleenkään vastaa minun käsitystäni palvelusta.

Cotton Candy

Hyvää torstaita.

Miun aivot näyttää varmaan tältä:



Jotenkin sisäisesti hihittelevä olo. Syysmyrskyistä ei tietoakaan. Töitä en ole saanut tehdyksi paljon mitään, mutta ei kai se mitään. Teen sitten huomenna.

Elämäni jalopuuna

What's Your Inner Tree?

OAK

You are boisterous and affectionate. You are the kind of tree that takes nothing sitting down, and is always ready for an adventure. You like to see everything that goes on around you. You like the warm weather, but you flourish when the nights tend to grow slightly colder. You are someone who likes to extend your days into the night hours because you never want to leave anything unfinished. You love an audience when you do things and you like to show off sometimes, but others admire your attitude. You fear past mistakes coming back to haunt you, but try to live day by day. You admire the strength of others and try to find the same in yourself. When you leave this word, you want to make an impression so that you'll never be forgotten.
Take this quiz!








Quizilla |
Join

| Make A Quiz | More Quizzes | Grab Code

Blue Monday

No johan oli viikonloppu.

Lauantaina oli ystäväisen pienimuotoiset illanistujaiset, joihin minäkin sitten päädyin menemään. Nautiskelin sivistyneesti punaviiniä, joka ei-niin-sivistyneesti ja täysin yllättäen humpsahti päähän kuin liian iso hattu. Hauska ilta silti, mutta päättyi jokseenkin sekavasti. Fyysisestä krapulasta kärsin eilen, moraalinen tuntuu yhä jatkuvan. Se nyt minulla aina onkin ottanut enemmän voimille - vaikka olisikin (alkoholin nauttimista lukuunottamatta) käyttäytynyt kuin pyhäkoululainen, niin olo tuntuu silti kovin matalapaineiselta.

Sitten vielä nukahdin sohvalle pariksi tunniksi ja nukuin kai samassa (huonossa) asennossa koko sen ajan, kun nyt on vasen yläneljännes täysjumissa. Olenkin tästä aikeissa lähteä salille sitä oikomaan. Toivottavasti hikoilen samalla sen sisäisen syysmyrskynkin tiehensä.

Minulla on omituinen naapuri. Sellainen keski-ikäisehkö täti. On säikäyttänyt minut monta kertaa rappukäytävässä, kun olen sytyttänyt valot - sillä kun on tapana hiippailla siellä pilkkopimeässä. Ja todellakin Hiippailla. Yleensä ihmisistä nyt lähtee jotain ääntä, edes pientä kopinaa tai kahinaa, mutta tuo täti on täysin äänetön. Nyt se taas säikyttelee, kun alkaa olla niin kovin pimeät illat.

No mutta, sinne salille siis. Asunto numero 9 vaikenee.

Friday I'm in Love

No, en nyt ehkä sentään ole rakastunut. Mutta silti, on perjantai, palkkapäivä, aurinko lähes paistaa, ja kohta voi lähteä töistä poies. Risukasasta se pienikin ponnistaa.

Hilma oppi kävelemään (tai no, pomppimaan) portaat ylös! Nyt se mennä tuhisee onnessaan, vaikka ei meinaa ihan kaikki jalat aina tulla mukana. Nyt kun vielä tiputtaisi ne pentuhampaansa pois ja tajuaisi, että sisään ei ole suotavaa pissata..

Ja vaikka päivä onkin mitä mainioin, niin silti:

You Are

An Evil Pumpkin Face You would make a good pumpkin bomb.

What's Your Pumpkin Face?

Aivot tapetilla edelleen

You are a Brainy Girl!

Whether you're an official student or a casual learner, you enjoy hitting the books. You know a little bit about everything, and you're always dying to know more. For a guy to win your heart, he's got to share some of your intellectual interests. A awesome book collection of his own doesn't hurt either!

What Kind of Girl Are You?

Töissä on vähän tahkeata. Lienenkö geeniperimältäni siilin sukua, kun alkaa tuntua varsin talvihorteiselta. Ja suklaata menisi vaikka kuin.. ainakin sitä Fazerin uutta lontoonraesysteemiä. Nam.

Nothing right left

You Are 35% Left Brained, 65% Right Brained

The left side of your brain controls verbal ability, attention to detail, and reasoning. Left brained people are good at communication and persuading others. If you're left brained, you are likely good at math and logic. Your left brain prefers dogs, reading, and quiet. The right side of your brain is all about creativity and flexibility. Daring and intuitive, right brained people see the world in their unique way. If you're right brained, you likely have a talent for creative writing and art. Your right brain prefers day dreaming, philosophy, and sports.

Are You Right or Left Brained?

Back to school

Tänä syksynä olen tiistai-iltapäivisin opiskelija. Kahden tunnin ajan. Suureksi närkästyksekseni jouduin raahaamaan raajani englannin kielen tutkimuksen johdatuskurssille - ihan hyödytöntä soopaa tässä vaiheessa opintoja (varsinkin, kun minulla ei ole minkäänsortin aikomusta alkaa harjoittaa tutkimusta englannin kielessä). Mutta sinne piti mennä, koska olin aiemmin hidas ja laiska, enkä saanut/tajunnut laittaa aineopintoja kiinni ennen kuin tämä kurssi ympättiin sinne mukaan.

Kokemus oli järkyttävä. Siellä minä siis istuin, keskellä toisen vuoden englanninopiskelijoita, jotka vaikuttivat järkyttävän nuorilta. Kurittomilta. Suorastaan teini-ikäisiltä. Kovaäänisiä vahvasti meikattuja tyttöjä. Pitkänhonkeloita haituvanaamaisia poikia, jotka takarivissä väittelivät verkkopiuhoista. Nihkeä ja niuho virkanainen sisälläni tahtoi huutaa kovaan ääneen 'Behave!', mutta onnistuin hillitsemään hänet. Muutenkin oli vähän vaikeata malttaa istua paikoillaan ja kuunnella - lingvistiikka kun ei missään kielessä ole oikein my cup of tea.

Toissapäivänä minulla oli oikein mukava ilta. Menin elokuviin erään pitkäaikaisen projektin kanssa (pitkäaikaisen siinä mielessä, että olen jo parin vuoden ajan yrittänyt herätellä tämän ihmisen kiinnostusta siinä pahemmin onnistumatta) ja sitten vielä pizzalle ja parille oluelle. Ja sitten projekti vielä piipahti pikaisesti kotonani tervehtimässä koiria ja hakemassa kasvin. Aina kun tyypin tapaa on kivaa ja mukavaa ja sitä alkaa kuvitella, että ehkäjosvaikkajoskusjotainsittenkin, mutta sitten ollaan päivä- ja viikkokausia vailla mitään kontaktia, ja lannistus saapuu taas. Ehkei se vain tajua.

 

Tyt(t)ö(je)n ilta

Ah, lauantai. Ihana päivä olla tekemättä oikein mitään. Siivoilin laiskasti, sivusilmäilin telkkaria, viihdytin koiria. Illemmalla päätin hemmotella itseäni ruualla. Tein sienirisottoa pidemmän kaavan mukaan. Oli aika hyvää, vaikka itse sanonkin. Poltin kieleni. Lipitin kyytipojaksi valkkaria, jota jäi runsain mitoin yli. Huono viinipää minulla nykyisin, kun yksi lasillinen tuntui humahtavan jo päähän. Jälkiruuaksi tein raparperipaistosta, jota nautin vaniljajäätelön kera. Hyvää sekin. Sytytin kynttilät parvekelyhtyihin ja hain hyvän asennon sohvalla kirja seuranani. Yhden hengen tyttöjen ilta.

Sitten tuli ukkonen. Pitkästä aikaa. Leiskui ja rytisi oikein kunnolla. Sammutin valot ja istuin parvekkeella katselemassa. Kusti oli säästä kovasti huolissaan.. Hilma taasen jyysti puruluuta keittiössä tyynenä kuin viilipytty. Nyt on ihan hiljaista. Ja pimeätä. Jokseenkin rauhallinen ja.. tasainen olo. Miksei näin voi olla useammin?

öh...

Hitsi mitä Disney-soopaa, vaan mitäpä nyt Disney-testiltä voi odottaakaan.

Your Score: Jasmine

You scored 58 Kindness, 38 Morality, and 32 Wisdom!

The lovely princess Jasmine is who you identify with. You have a high sense of kindness which allows you to befriend most anyone, even a large tiger. Your morals are average which allows you to accept others who are different than you, or may be considered social outcasts. This acceptance mixed with kindness attracts people to you and allows you to empathize and listen well. A fiery romantic like Lumiere would be best for you.

Link: The Which Disney Character Are You Test written by dakotaguy on OkCupid Free Online Dating, home of the The Dating Persona Test

Jonain päivänä minä vielä hankin itselleni elämän.

6.45. Ei, en jaksa nousta. En sitten millään. Siirrän puhelimen herätyksen seitsemäksi.

6.48. Havahdun horroksesta syyllisyydentunteeseen. Pakko sittenkin nousta, että ehtii töihin hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Saldo kun on viisitoista tuntia miinuksella, ja yritän nipistää summaa pienemmäksi päivä päivältä vähäsen.

Kusti huiskauttaa hännällä huomenet nojatuolista, ja Hilma tihrustaa silmät sirrillään keittiöstä pediltään. On asioinut sanomalehdellä vain kaksi kertaa yön aikana, edistystä. Haen eteisestä aamun lehden ja kömmin takaisin sänkyyn toviksi sitä tutkiskelemaan.

7.02. Koirien kanssa ulos. Eilisellä iltakävelyllä Kusti törmäsi pimeässä kuono edellä puun juurelle palloksi käpertyneeseen siiliin, joka pihisi ja puhisi ja säksätti siellä pallonsa sisässä. Kustin mielestä se oli hyvin epäilyttävää, joten ymmärrettävästi se oli kovin tohkeissaan. Tohkeisuus ei ole yön aikana hävinnyt minnekään, vaan koira ampaisee heti alaoven auettua matkaan niin, että olkapääni miettii hetken, mennäkö sijoiltaan vai ei. Päättää sitten kuitenkin pysyä paikoillaan. Kierrämme korttelin ympäri. Hilma pinttelee pitkäjalkaisemman Kustin perässä tuhatta ja sataa kunnes väsähtää ja pyytää syliin. Pitäisi aloittaa vähän tehokkaammin opettamaan sille hihnakäyttäytymistä. Kusti näkee oravan, eikä se ainakaan auta niistä siiliviboista rauhoittumisessa.

7.15. Takaisin kotona. Laitan Hilman ruuan turpoamaan ja Kustille riisiä kiehumaan. Kusti oksenteli alkuviikosta ja oli nestepaastolla, ja nyt ollaan riisi-raejuusto -vaiheessa. Seuraavaksi suihku ja kaunistautuminen, jonka aikana unohdun tuijottamaan tylsistyneenä kolmosen aamuteeveetä. Muistan ruokkia koirat.

8.15. Mitä minä laitan päälle? Apua. Tukkakin on ihan lintassa.

8.35. Vaatetettuna ja hiukset harjattuna kipitän vielä Hilman kanssa ulos. Se osaa kyllä asioida kiitettävän nopeasti.

8.40. Töihin. Tajuan unohtaneeni syödä aamupalaa. Kollega on kuitenkin lähdössä aamukahville, joten saan sämpylänsyöntiseuraa kahvilaan. Kollega kaataa kahvikupin päälleen, joutuu syömään riisipyörönsä veden kera.

10.00. Hallintoviraston palaveri (jonka senkin olin unohtanut, siitäkin huolimatta että se oli merkitty kalenteriin). Tylsää liipalääpätystä liittoyliopistosta.

10.25. Sain uuden printterin! Toivottavasti ei jää päivän ainoaksi valopilkuksi. Vanha printteri, jolla on ikää kahdeksan vuotta, tulostaa mm. pdf-tiedostja valikoiden ja kuvallisia dokumentteja äärimmäisen nihkeästi ja hitaasti. Soitan mikrotukeen ja tiedustelen, meneekö kenelläkään herne nenään, jos sen asentaa itse. Henkilö kuitenkin tahtoo tulla asentamaan printterin itse, kun niitä tuli yksikön muillekin jäsenille.

12.30. Lähden ruokatunnille. Aion samalla reissulla käydä hoitamassa kaupungilla pois alta asian, joka on pitkittynyt ja pitkittynyt - uuden työkännyn hankinta. Kotona Hilma on aamupäivän tunteina silpunnut sanomalehtensä halki, poikki ja pinoon. Ulkoilutan ja ruokin koirat ja sitten istun alas ja mietin, onko minulla itselläni nälkä. On niin kuuma. Päätän, että nälkää ei näy eikä kuulu ja lähden kaupungille.

12.40. Jonotan pikkuruisessa Elisa Shopitissa, jossa ei ole happimolekyyleistä tietoakaan. Putiikin ainokainen myyjä puhuu puhelimeen, minua ennen on vielä neljä asiakasta.

12.50. Luovutan.

12.55. Jonotan vähän isommassa ja hieman enemmän hapekkaassa Elisa-kaupassa. Edelläni itämaiselta näyttävä herrasmies keskustelee myyjän kanssa digiboksin hankinnasta. Myyjä selittää jotain, herra nyökkäilee ja myöntelee, ja kysyy seuraavaksi juuri sen kysymyksen, mihin myyjä juuri jo vastasi. 'Siinä on ihan kaikki mukana, mitä tarvitsee - scartilla tulee kiinni televisioon, ja se johto on tuossa mukana kans.' 'Jaajaa, joo, hyvä. Niin milläs tämä nyt sit liitetään? Scartilla? Onkos teillä niitä myytävänä kans?'

13.15. Viimein on vuoroni. Kaivan laukustani vanhan ja vaivaisen puhelimeni ja pyydän tilalle halvimman mahdollisimman kolmitaajuustoiminnolla varustetun puhelimen. Valtio on ilmeisesti hyvä asiakas, kun asiakasnumerolla saa heti kättelyssä neljä euroa alennusta. Vanha puhelin on enää 15 euron arvoinen.

13.30. Haahuilen hetken torilla etsimässä pensasmustikoita. Ei löydy. Suuntaan takaisin työmaalle.

13.35. Työkopperoni seinät ovat vielä pystyssä. Siitä huolimatta, että ajatus ruuasta vähän etoi tunti sitten, olen nyt nälkäinen. Käyn ostamassa kahvilasta tonnikalasalaatin ja vetäydyn kahvihuoneeseen.

14.00. Hmm, tylsää. En osaa aloittaa mitään isompaa, koska printterinasentaja on tulossa puolen tunnin sisällä. Sitten se tekeminen kuitenkin pitäisi keskeyttää. Räplään uutta ja epähienoa työkännyäni ja valitsen siihen huolella soitto- ja viestiäänen.

14.45. Printterinasentaja saapuu myöhässä. Vanha printterini pääsee kuulemma Saaottaa -hyllyyn. Tekniikka vanhenee niin kovin nopsaan...

15.00. Uusi printterini suorastaan sylkäisee tulosteet ulos. Tehokasta ja nopeata, mutta aika kovaäänistä. Tähän aikaan iltapäivästä ilmastoinnin riittämättömyys alkaa tuntua. Sisälämpömittari näyttää melkein 26 astetta. Mistään ilmavirroista ei ole tietoakaan. Ikkunoita ei saisi avata, koska se sotkisi olemattoman järjestelmän vielä perusteellisemmin. (Tätä kieltoa on kylläkin pakko rikkoa, muuten koko yksikön aivot muuttuisivat hattaraksi.)

15.15. Tulen siihen tulokseen, että tänään on huono päivä töitten suhteen. Aina, jos johonkin yrittää keskittyä, tulee jokin häiriö - puhelin soi, sisään tupsahtaa asiakas, kollega huutelee seinän toiselta puolelta. Happivajeiset aivoni eivät kykene saamaan takaisin juonen päästä kiinni tarpeeksi nopeasti - seuraava keskeytys ehtii tulla ensin. Kituutan kuitenkin väkisin kello viiteen hoitamalla riplun sieltä, toisen täältä.

17.10. Kotona! Koirat pääsevät taas ulos. Ja taas syödään, paitsi minä. Ensin pitää käydä kaupassa. Olen hattara-aivoineni laiska ja lähden autolla Citymarketiin. Piipahdan samalla Seppälässä ja sorrun ostamaan yoga pantsit. Kaupasta löytyy pensasmustikoita ja ostan niitä addiktiota tyydyttääkseni kaksi rasiaa. Muun muassa.

18.30. Kotona taas. Käytän Hilmaa ulkona. Väsään hätäisesti syömistä ja valun nuutuneena sohvaan katsomaan eilisiltaisen CSI:n. Seurailen samalla, kun koirat leikkivät keskenään. Hilma leikkii taas prinsessaa - ei ole syönyt ruokaansa. Kaipa se sitten syö, kun nälkä tulee.

19.45. Käytän Hilmaa ulkona. Mietin, jaksaisinko itse lähteä lenkille. Eilisiltainen salillakäynti parin viikon tauon jälkeen painaa kuitenkin lihaksissa sen verran paljon, etten yksinkertaisesti jaksa. Vanhuus ei kai todellakaan tule yksin. Katson sen sijaan teoriaa miehistä ja varsin veretöntä jaksoa Teho-osastosta. Jälkimmäisellä mainoskatkolla käytän Hilmaa ulkona, taas. Ensimmäinen rasia pensasmustikoita tuhoutuu sohvalla notkuessa.

22.00. Silmiä painaa. Pitää kastella parvekekukat. Pelargonia on alkanut tunkea uusia nuppuja, hienoa. Kääpiösitruskin on pykännyt uusia kukkia, ja uusia hedelmiäkin pukkaa. Aloe näyttää hieman ruskistuneen auringossa, selvinneeköhän hengissä. Basilika näyttää kerrassaan surkealta.

22.15. Koirien riekunta yltyy mitä lähempänä nukkumaanmenoaika on. Olisipa asuntoni vähän isompi. Tai lähempänä merenpintaa. Muuten se on kyllä ihan kiva. Raahaan nahistelevat koirat iltakävelylle, onneksi rauhoittuvat kun pääsevät ulos.

22.30. Laitan Hilman keittiöön portin taakse uinumaan. Kustilla on kuuma, menee makuuhuoneeseen sängyn viereen lattialle. Käväisen pikaisesti suihkussa, siivoan meikit naamasta ja pesen hampaat.

22.45. Päivä on paketissa. Asetan herätyksen huomisaamuksi (6.45, jälleen kerran). Silmiä väsyttää, minua ei. Pakko kuitenkin nukkua. Onneksi huomenna on perjantai.

Eläintarhasta, päivää.

Joopa. Olen laiska julkistamaan elämääni kansalle (tai niille noin kahdelle ihmiselle, jotka tätä ehkä satunnaisesti lukevat). Enkä minä nytkään jaksa pahemmin tarinoida, kun tuo kellokin on jo ihan sopimattoman paljon sunnuntai-iltana tällaiselle vaivaiselle valtion virkanaisihmiselle.



Tässä huushollissa mopataan lattioita varsin usein, siitäkin huolimatta, että kotona ollessani ravaan tuon pienemmän kanssa pihalla tunnin välein. Sen rakko vetää varmaan teelusikallisen. :( Vaan eipähän sitä vielä paljon voi siltä vaatia (koiralta eikä rakolta) kun ikää on van 12 viikkoa.

Nyt mie kyl tahon nukkumaan. Ensin pitää vain vähän ravailla...

Valivali ja huomenna lisää

Jalkoihin sattuu. Sattuu Todella Paljon. Sattuu Niin paljon, että olen tänään (tai no, nyt on jo huominen) rokkilääkärin määräyksestä syönyt 6kpl käsikauppalääkkeitä tujumpaa Panadolia ja 3kpl 600mg:n Ibuxinia. Sen siitä saa, kun on lähes tauotta liikkeellä ja jaloillaan lähes viiden vuorokauden ajan. Muutaman tunnin yöunilla. Tämänpäiväisessä kylmässä tuulessa ja voimalla räimivässä sateessa tuli kurkkukin kipeäksi, saa nähdä miten pahasti. Toivottavasti ei kovin. Huomenna (tai siis tänään, kun on jo se huominen..)kun pitäisi saada koko hoito taas pakattua kasaan.

Sellaista se vain on. Sama joka vuosi. Talven aikana sen unohtaa, ja jatkaa hommassa ihan vapaaehtoisesti, mutta näihin aikoihin sitä miettii, että onko siinä oikeasti mitään helvetin järkeä..

Mutta siis, hengissä ollaan. Jotenkuten.

Itseaiheutettu neliraajahalvaus

Perjantai-iltaisen ulkoilun takia olin päättänyt jättää viikonlopun kuntosaleilun sunnuntai-illalle. Ja laiska kun olin, tänäänkin se jäi viime tippaan. Liekö epänormaalin myöhäinen ajankohta sitten ollut syynä, kun tuntui, että kunto loppuu vallan kesken, ja kun viimein sain päkerrettyä ohjelman läpi, tuntui ettei saa edes kenkiä jalkaan, saatikka käveltyä niillä jaloilla portaita alas ja kotiin. Olihan siellä kyllä aika kuuma, eikä ilmavirrasta ollut tietoakaan, ja se varmaankin edesauttoi tämän fyysisen lamaannuksen syntyä. Toivottavasti sentään pääsen aamulla sängystä ylös - vielä pitäisi jaksaa kaksi aamua ennen lomaa. Tosin sitten alkaa rokin rakennus, joten ei sitä kai ihan lomana voi pitää.

Itsenirääkkäämisen aikana Kusti oli onneksi viihdyttänyt itseänsä. Oli noukkinut keittiön työtasolta pussillisen keltaisia kiivejä, kantanut sen olohuoneeseen ja mutustellut puolet yhdestä hedelmästä pussin läpi. Ilmeisesti se ei ollut ollut tarpeeksi kivaa, koska keittiön lattialla oli samaisella työtasolla aiemmin oleillut avokadopussi. Tämä projekti ilmeisesti oli jäänyt kesken, koska avokadot olivat vielä ehjiä. Tai sitten ne kiivit vain oli kivempiä.

Perjantai!

Pitkä viikko, vähän sanoja jäljellä. Mutta katsokaa: tässä on Hilma, joka muuttaa meille kahden viikon päästä.


Tänään on tarkoitus lähteä ulkoilemaan iltasella. Kustikin meni yöksi kylään, joten mitäpäs sitä yksinkään täällä istuksimaan..

Kesäkusti

Hyvää juhannusta!

Kaiken maailman projekteja

Kustilla oli eilen intensiivinen projekti. Lähdin käymään oman itseniparannusprojektin puitteissa salilla illalla, ja tämän noin tunnin mittaisen poissaolon aikana koira oli kaivellut tiensä olkalaukkuuni, kiskonut sieltä esiin nenäliinapaketin, joka oli silputtu huolella ja taidolla pieneksi sipruksi eteisen matolle. Huulirasvakin oli kaiveltu esiin hylsystään, nakerreltu rikki, ja herkullinen (?) voide hävinnyt parempiin suihin. Taannoisen flunssan ajoilta laukussa oleillut Vicks-pastillirasia oli revitty auki ja pastilleja nuoleskeltu, pureksittu ja levitelty matolle. Syömiskelpoisia ne eivät Kustista ilmeisesti olleet. Meikkipuuterirasiakin oli saanut kyytiä, mutta säilynyt ehjänä.

Pitkästä aikaa vähän äksöniä, siis.

Kustin edellisen kirjaprojektin (kaksi pureksittua kirjaa) jälkeen päätin vaihtaa kirjahyllyn uuteen. Sellaiseen, missä kirjat ovat ylempänä ja/tai kaapinoven takana piilossa. Tämän kirjahyllyprojektin aloitin pari viikkoa sitten, kun tilaamani hylly viimein saapui eräänä perjantai-iltapäivänä. Purin vanhan hyllyn osiin, raahasin osat selkä vääränä alakertaan kellarikomeroon, availin uuden hyllyn osat sisältävät pakkaukset, menetin hermoni käsittämättömän huonoihin kokoamisohjeisiin, kokosin hyllykompleksia 24 tunnin ajan (tosin nukuin yöunet siinä välissä) ja tajusin, etten taida saada sitä omin voimin pystyyn. Hmh. No, konstit on monet, kun itsepäisesti yrittää pärjätä kaikessa yksin. Aikani ähellettyäni hylly nousi horisontaaliasennosta vertikaaliasentoon, ja olin siitä kovin ylpeä. Mustelmat ja naarmut kaikesta todisteena.

Hylly oli kuitenkin erisävyistä puuta (tai no, mitä kalustelevyä ne nyt ovatkaan..) kuin aiempi sisustukseni. Riiteli silmissä olohuoneen ikkunan edessä olleen matalan hyllyn kanssa. En tykännyt. Projekti siis jatkui - kävin ostamassa samansävyisen tason toissapäivänä. Varastopoika kärräsi sen autolle ja puhelsi kovin, kun nosti sen kyytiin. Kysäisin varovasti, että painaakohan pakkaus kovinkin paljon. Poika vastasi, että ei sitä yksi ihminen kyllä minnekään kantele. Hah, ajattelin minä, sehän nähdään. Mutta oikeassahan se poika oli, hädintuskin sain pakkauksen ulos autosta ja raahattua maata pitkin ovelle. Siihen mennessä olikin pakkauspahvi jo nirhautunut rikki, ja lopulta paketti piti repiä auki alaovella ja sisukset kantaa viidessä erässä kolmanteen kerrokseen. Lisää mustelmia ja naarmuja. Vanhojen hyllyjen purku ensin (tällä kertaa osaset jäivät olohuoneen nurkkaan, kellarikomeron kanaverkkoseinät pullistelevat jo) ja uusi kasaantui pikavauhtia projektin alkuvaiheeseen verrattuna.

Nyt sitten vähän hätkähtää joka kerran, kun olohuoneeseen kävelee. Uutuuksia, hui.

No place like home

Koneeni ei sitten syöksynytkään roihuavana tulipallona Itämereen. Toivottavasti se ei ollut kenellekään kovin suuri pettymys - itseäni se ainakin ilahdutti suuresti.

Odense oli ihan mukava paikka. Olisi siellä mielellään viipynyt pari päivää kauemminkin ja katsellut kaupunkia kaikessa rauhassa. Tanskaa en kyllä ymmärtänyt millään, paitsi silloin, kun eräs mukava färsaarelaissetä puhui. Mutta ei kai se mitään, ehkä siihen tottuu.

Mukavaa oli palata kotiinkin. Kusti oli käyttäytynyt hoitopaikassaan esimerkillisesti ja ilmeisestikin myös viihtynyt, koska nyt mököttää eteisessä ja tuijottelee vain ovelle.

Minä taidan nyt lähteä lenkille, tai jotain. On tullut istuttua ihan liikaa viime päivinä.

happiloppuuahistaa...

Ihhhhhhhh.

Ihan liikaa tekemistä, sekä töissä että kotona. Ja ylihuomenna aamulla pitää lähteä Tanskaan! Hmh. Ja takaisin ei ole tulemista ennen sunnuntaita. Enkä minä tunnetusti pidä lentämisestä.

Minulla käy töissä ihan kummallisia asiakkaita. Vaitiolovelvollisuus estää kuvailemasta sen laveammin, mutta sen voin sanoa, että jotkut voisivat käydä vähän useammin suihkussa ja täyttää ne lippusensa ja lappusensa parhaan kykynsä mukaan ennen kuin tulevat siihen pöydän toiselle puolelle tuoksahtelemaan. Voisivat miettiä, voiko kanssaihminen ehkä tuntea olonsa kiusaantuneeksi rävähtämättömästä katseesta ja sangen originellista naurahtelusta. Voisivat myös harkita, montako kertaa päivässä olisi asiallista vierailla. Minusta kolme on jo vähän liikaa. Voisivat myös opetella pysymään sen pöydän toisella puolella eivätkä hivuttautua viereeni tuijottamaan tietokoneeni näyttöä. Vastaukset kaikkiin maailman kysyttyihin ja kysymättömiin kysymyksiin eivät löydy sieltä. Eikä myöskään elämän tarkoitus.

Tuli lunssa rankka, ja pentujakin syntyi.

Niin.

Ihana kevätflunssa.

Kannattaa majoittaa ihmisiä yöksi, jotka sitten yskii yön aikana naamalle.

Pennut syntyivät lauantaina. Tuli neljä black&tan -tyttöä ja yksi rubypoika. Minulle on varattu tyttö.

Fire in the sky

Eilisilta sai korvat soimaan ja sisuskalut vaihtamaan paikkaa keskenään. Olen nyt sitten nähnyt myös Thin Lizzyn ja Deep Purplen. Ehkä syyllistyn jonkinasteiseen pyhäinhäväistykseen nyt, mutta minusta se purppurabändi oli vähän tylsä. Olihan se tietenkin hieman surrealistista kuulla (ja ennen kaikkea nähdä) Smoke on the water alkuperäisesittäjän suusta laulettuna, mutta siltikin. Tunnelma oli kuitenkin hieno, ja porukkaa piisasi ahdistukseen asti. Ainakin keski-ikäisiä alkoholia nauttineita vatsakkaita miehiä nahkatakeissaan.

Elämää, tai jotain.

Tietyiltä tahoilta on korviini kantautunut kritiikkiä blogini tapahtumaköyhyydestä. No, yritän nyt korjata saamattoman käytökseni aiheuttamia traumaattisia kokemuksia.

Minulla on vain ollut ihan oikeasti ihan älytön kiire. Uusi työ nielee 90% energiasta ja keskittymiskyvystä, ja kun iltaisin raahautuu kotiin, on blogin päivittäminen niitä viimeisimpiä ajatuksia päässä. Jos siellä ylipäätään ajatuksia on. Töissä on mukavaa, tuntuu että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on Oikea työ. Olihan se viimevuotinenkin, jotenkin, tavallaan, mutta se ympäristö nyt vain oli niin sekava, ettei siinä oikein saanut selvää kuvaa, mitä minun kuului tehdä. Eihän tuo nykyinenkään mikään ongelmaton unelmahomma ole, mutta ainakin viihdyn.

Viime viikolla kävin työmatkailemassa. Lieneekö Seinäjoki enää koskaan entisensä moisen virkanaislauman visiitin jäljiltä.. ja olihan siellä muutama mieskin. Mutta huomasinpahan jälleen kerran, että Suomi on hyvin vaikea matkustettava itä-länsisuunnassa. Tuskin lähden ihan vähään aikaan uusimaan reissua.

Hih, ja sitten. Kyllästyin pöytäkoneeseen lopullisesti, kun se vei niin hervottomasti tilaa, kävelin kauppaan ja ostin läppärin. Kerrankin sai Gigantissa kunnon palvelua! En ehtinyt tuumia läppärihyllyllä kuin ehkä puolisen minuuttia, enkä edes oikeastaan vielä toivonut myyjän apua, mutta yhtäkkiä siinä pörräsi KOLME miestä. Siitä riemastuneena ostin sitten koneen. Ja myöhemmin vielä tuollaisen langattoman tukiaseman, ja itse väkersin (suurimmaksi osaksi toimivan) langattoman verkon, ihan omine humanistikätösineni! Siis oikein suojatun sellaisen.

Tämän viikon maanantaina vierailin paikallisessa cavalier-kennelissä rapsuttelemassa kuutta hellyydenkipeää spanielia, joista yksi on viimeisillään tiineenä. Ensi viikolla pitäisi putkahdella ulos pentusia, joista yksi tulee minulle! Jännittää ihan. Uskon yhä vakaammin, että Kustikin viihtyisi paremmin, jos sillä olisi koiraeläinkaveri. Vähän vain pelottaa, että se sitten opettaa kaikki pahat tapansa sille uudelle tulokkaalle. Sitten olisi kaksi kirjoja syövää koiraa yhden sijaan.

Typerä maakuntalehti lähetti minulle laskun, vaikka olin maksanut edellisen tämän kuun 13. päivänä. Laskutusvälin pitäisi olla 4kk. Kaivelin sitten sen aiemman laskun, ja huomasin, että se olikin maksumuistutus, päivätty huhtikuun lopussa. Tänään saamani lappunen oli normaali lasku, päivätty maaliskuun lopussa. Ehkä minä en vain ymmärrä, mutta eikös nyt normaalilaskun pitäisi tulla ensin, ja muistutuksen vasta sitten, jos ei maksa sitä normaalia? Höh. Pitänee soitella asiakaspalveluun huomenna ja ilmaista närkästykseni. Jos vaikka uhkaisi perua tilauksen.. aika turha lehti se kyllä on muutenkin.

Joko nyt riittää jaaritus?

Kameran kertomaa

Palavasilmäisen koiran pesunjälkeinen protesti.

Kun sänky ei riitä.

Lenkillä on niin kivaa, että kotiin tullaan räkä poskella.

Lukeminen ei kannata. Eikä käsityöt.

Edesmennyt.

Tämä viikonloppu meni vaatekaappiprojektin parissa. Kyllästyin siihen, että puhdas pyykki löysi tiensä vaatekaappiin niin harvoin - verukkeena käytin sitä, että kun sinne ei mahdu (mikä kyllä oli totta.. typerää varustaa asunto kahdella kaapilla, joissa kummassakaan ei ole kuin kaksi hyllyä ja se typerä tanko). Kävin sitten perjantaina ostamassa kaksi sellaista korisysteemikokonaisuutta, ja nyt on molemmissa kaapeissa viisi hienoa korihyllyä niiden kahden normaalin lisäksi.

Niin, ja ilmastosta vastuussa olevan/olevien on sitten viisainta pitää huoli siitä, että mitään takatalvia ei enää tule. Pakkasin toppahousut ja villapaidat syrjään.

tTttrrRRRRrrrrrRRRrrrrrr...!

Tuo melkein kertookin kaiken tarpeellisen.

Työt jatkuu, vuoden loppuun asti.

Mutta MISSÄ ne jatkuu? Hihii. Siellä, missä olen aina parhaiten viihtynyt, ja mistä vuosi sitten lähdin pois. Ja minne olen kaipaillut ja haikaillut siitä lähtien. Ja nyt minä pääsen sinne takaisin! Eräs ex-kollega siirtyy muihin tehtäviin, ja tarkoituksena olisi minun joko a) hypätä em. henkilön saappaisiin tai b) erinäisten rukkailujen jälkeen hoitaa Jotakin. Entiedä. Siitä keskustellaan vielä. Joka tapauksessa pitänee alkaa harjoitella ruotsin kielen suullisia taitoja, oli tehtävänkuva mikä tahansa...

Äh, emminä osaa mihkään keskittyä.. ylilevotonta tämä elämä välillä.

helvetin tunkit..

Niin.

Edelliseen kirjoitukseen viitaten sain ihmis(t)en omituisuudesta tarpeekseni ja häädin erään erityisen ongelmalliseksi toteamani yksilön viestintävälineistöstäni. Tämän ihmisen tunkkia en tarvitse. Tästä riemastuneena ajattelin mennä tuonne alakerran kuppilaan päiväkahviaikaan ihastelemaan salskeita tutkijanuorukaisia. Yksin, sillä vakiopäiväkahviseurani on varattu tämän iltapäivän.

Työnteko tänään on vähän hankalaa. En yrityksistä huolimatta kyennyt pukemaan aamulla vasemman silmän piilaria, koska se kaihersi ja kirveli niin kovin. Olen siis töissä puolisokeana (luonnollisesti se piilariton silmä on tietenkin se, jossa on huonompi näkö). Kovin kauaa ei yhtäjaksoisesti kestä tuijotella papereita eikä myöskään näyttöä..

Hiihoo, kahviaika lähestyy!

Perheenlisäystä!

Kusti saa todennäköisesti pikkuveljen tai -sisaren kesällä. Alunperinhän suunnitelmissani oli ottaa eräästä tammikuussa syntyneestä pentueesta samanlainen koira, kuin mikä oli Ennen. Se ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen, koska pentuja syntyi vain kolme, ja ilmeisesti varaajia oli jonossa monta minua ennen. Nyt toinen samaisen kennelin narttu (joka muuten on edellisen pentueen emän äiti) on astutettu, ja olen kasvattajan mukaan ensimmäisenä pentujonossa! Toivottavasti pentuja on tulossa ja kaikki menee hyvin.

Töissä vähän tökkii. Lienee kevätväsymystä tai jotain yleisnuutumusta ilmassa (puhumattakaan katupölystä, joka tunkee piilareiden alle ja tiesminne).

Ihmisetkin on ihan outoja. Ensin sanotaan, että tahdotaan vaikka mitä, sitten kadotaan kahdeksi kuukaudeksi, sitten taas tahdotaan vaikka mitä ja vähän päälle, ja sitten ei kuitenkaan käyttäydytä sen mukaisesti. Ja sitten pitäisi vielä Ymmärtää.

Pöh.

On se niin vaikeaa

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee liikenteessä?

Kävin katsastamassa vanhempieni kunnon nyt viikonloppuna. Eilen mennessä oli loistava sää - tie oli paljas ja kuiva, taivaalta ei tullut mitään. Tänään kotiin tullessa olikin sitten ihan toinen tarina. Vähän väliä satoi nenäliinan kokoisia räntä- tai lumihiutaleita ja tienpinnasta sinkoili sohjoa. Ajoin kuitenkin nopeusrajoitusten mukaisesti (jopa vähän yläkanttiin ehkäpä), mutta siitä huolimatta perässäni roikkui ihan liian lähellä joku typerä tojota. Näin ihan kevyesti ja siristelemättä lukea sen rekisterinumeron taustapeilin kautta. Ja siinä se roikkui vielä useamman kymmenen kilometrin ajan. Luulisi, että tajuaisi ajaa kauempana ihan jo vaikka siitä syystä, että silloin ei olisi tarvinnut pitää pyyhkijöitä päällä, koska sinne asti ei olisi sohjo roiskunut minun takarenkaista. Mutta ilmeisesti autokoulunopettajat, poliisit ja Liikenneturva ovat kaikki ihan väärässä: turvaväli on turha väli. Olisi jumankauta mennyt ohi, jos kerran liian hiljaa ajoin.

>:I

Onkohan minusta tulossa A-tyypin ihminen..

Koiran täytyy tehdä mitä koiran täytyy tehdä

Kusti oli vähän askarrellut eilispäivän aikana.

Eteisen lattialla odotti pieneksi silpuksi revitty nenäliinapaketti, molemmista päistään järsitty muovinen kampa sekä Bepanthen-tuubi, joka ei ollut kärsinyt pahempia vaurioita.

Olohuoneen lattialta löytyi puoliksi syöty muovinen hiusklipsi sekä fööniharja, joka oli osittain menettänyt ympyrälieriömäisen muotonsa ja saanut ovaaleja kurveja tilalle.

Makuuhuoneen kirjoituspöydän alle sijoitetusta roskakorista oli kaivettu rutattu paperi, ja tämä mytty oli huolella aseteltu matolle.

Kaikki koiran lelut ovat esillä yötä päivää. Sillä on myös puruluu, mitä se voisi järsiä. Ilmeisesti kielletty hedelmä (tai fööniharja) on kuitenkin se kaikkein makein.

Lisäys: Tänään oli kyytiä saanut se samainen Bepanthen-tuubi, jonka kyllä luulin laittaneeni koiran ulottumattomiin, taas yksi muovinen hiusklipsi, sekä vessaan likapyykkikorin päälle jäänyt tyhjä vessapaperirulla. Onhan se tietysti hyvä, että osaa viihdyttää itseään kun on tylsää, mutta...

Hold your breath, please...

Ärgh. Lienee pinna kiristymässä viikonloppua kohti, Pakko avautua vähän.

Koko sen ajan, mitä olen ollut tässä valtion laitoksessa töissä, olen yhtä kuukautta lukuunottamatta työskennellyt yhden hengen huoneessa. Ei minulla periaatteessa ole mitään toimistokämppistä vastaan, jos se vain olisi hyvätapainen eikä kävisi hermoille.

Nyt en työskentele yhden hengen huoneessa ja oi kyllä, toimistokämppikseni käy hermoille. Se on sellainen mies, joka koko ajan tuntuu mussuttavan jotain. Ja se maiskuttaa kovaäänisesti. Koirakin syö puruluuta hiljaisemmin. Ja nyt se on ähkinyt ja huokaillut koko iltapäivän. Ihan kuin jakaisi huoneen kroonisesta ummetuksesta kärsivän kanssa... :/

Taidan karata kohta pois tältä päivältä. En taaskaan saanut aikaan kovin hyödyllisiä asioita, ainakaan töitten suhteen. Luin minä toki Bridget Jonesin uudet päiväkirjamerkinnät (julkaistu Independentissä vuosina 2005 ja 2006, joten melko tuoretta tavaraa), mutta se ei hyödyttäne tätä työprojektia, ainakaan suuressa määrin.

Mutta kyllä minä nyt lähden. Metsästämään uutta antennia autoon (edellinen katosi mystisesti ja jälkiä jättämättä).

Vain muutaman opintopisteen tähden

Olen tällä viikolla selvitellyt omia opintoasioitani oikein olan takaa. Näyttää oletettua paremmalta: minulta puuttuukin paljon vähemmän opintopisteitä kuin luulin. Kun teen pari rästiin jäänyttä englantilaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden kurssia ja yhden kielentutkimuksen johdantokurssin (mokomat olivat pykänneet sellaisen aineopintoihin jossain välissä ennen kuin sain kokonaisuuden kiinni..), niin minulta puuttuukin gradun lisäksi vain vaivaiset seitsemän opintopistettä. Tämä siis edellyttäen, että vaihdan uuteen tutkintorakenteeseen. Jos en vaihda, tekemistä onkin enemmän. Vähän outoa, mutta en valita, vaikka joudunkin uuden systeemin mukaisesti tekemään kandintutkielman, josta aiheutuu vähän lisätyötä.

Ehkä tästä vielä jotain tulee.

Oikeastaan nytkin melkeinpä opiskelisin mieluummin. Olen ollut kokopäivätöissä aika pitkän pätkän ilman kunnon lomaa.. alkaa jo vähän puuduttaa.

Kiivasta kipua

Viime viikolla minua pyydettiin maakuntaradion haastateltavaksi, koska olin hankkinut kodittoman koiran Espanjasta. Suostuin, vaikkakin vastahakoisesti. Haastattelu tehtiin suorana tänä aamuna. Sanonpa vain, että ei maailma minusta ainakaan mitään radiopersoonaa saa...

Kirpputilanne näyttää tasaantuneen. En ole löytänyt edes edesmenneitä yksilöitä perjantain jälkeen, tosin ajattelin käydä koiran kamman kanssa läpi tänään.

Viikonlopun aikana olen taas muistanut, että minulla on lihaksia. Tänään ne ovat muistutelleet minua olemassaolostaan oikein olan takaa. Ei tuloksia ilman tuskaa, toivottavasti. Elättelin toivoa, että eilisiltapäiväinen pitkä ja reipas kävelylenkki koiran kanssa olisi vähän vetreyttänyt paikkoja, mutta eipä niin käynyt. On se vaarallista, urheilu.

Ihmissuhderintamalta ei mitään uutta. Tätä menoa vuokraan kohta jonkun vanhan kyläkoulun jostain etään perältä ja elelen siellä mielipuolista elämää kahdenkymmenen Espanjasta pelastetun koiran kanssa. Kuuluuko sen puolen (ihmissuhteitten, siis - ei mielipuolisen kyläkouluelämän) oikeasti olla niin hiton hankalaa? Vai olenko minä oikeasti jotenkin epäkelpo sillä saralla?

Jään miettimään.

Nyt viiraa päästä.

.. on mulla mielipuolisen näköinen eläin..

Kirppukynnyksemme on matala.

Tuomion sain, kyseessä oli koiran kirppu. Voi kuulemma purra ihmistäkin, mutta ei viihdy niin hyvin, että sellaiseen asumaan muuttaisi. Kodintekstiilitkin säästyivät liekeiltä. Hoidoksi saatiin Stronghold-kuuri, joka ilmeisestikin toimii vähän niinkuin se punkkikäsittely - aine ruutataan koiran niskan iholle kuukauden välein, kolmen kuukauden ajan.

No, olipahan siinäkin jännitystä yhdelle illalle. Mielenkiintoisia psykosomaattisia kutinoita koin jännityksen lomassa itsekin.

Aloitin maanantaina uudessa työssäni, enkä ole vielä tähän päivään mennessä (ja nyt on kuitenkin jo keskiviikko..) tehnyt yhtään työhön liittyvää asiaa. Tänäänkin saavuin toimistolle vasta tuossa tunti sitten. Ilmeisesti tänään on tarkoitus pitää joku kokous siitä, mitä minun oikeasti sitten kuuluisi tehdä. Nimittämiskirjassa lukee: Määräaikainen tehtävä: menetelmän jatkokehittely ja muokkaaminen käyttökelpoiseen ja julkaistavaan muotoon. Okei, kehitellään ja muokkaillaan kyllä, kunhan vain ohjeistettaisiin vähän tarkemmin.

Ai niin, päätin sitten viimein vähän vastentahtoisesti uusia salikortin pitkän tauon jälkeen. En ole oikein koskaan siellä tykännyt käydä, mutta nyt on tullut istuttua liikaa koneella ja selkä on siitä ihan hämmennyksissä, eikä siihen aiemmin ole auttanut juuri mikään muu kuin kuntosalitreeni. Ja tauko oli sen verran pitkä, että tilasin itselleni oikein henkilökohtaisen kuntosaliohjelmankin. Tehdään nyt sitten kunnolla alusta (eli tästä päivästä) lähtien.

Itch Alert

Voihan hitto.

Espanjanuros on ollut kovin kutisevainen saapumisensa jälkeen. Ajattelin, että johtuu varmaan ilmastonvaihdoksesta - täällä kuitenkin on aika kuivaa, kun on pakkasta ja kaikkea. Tutkiskelin kuitenkin koiran ihoa kutsumattomien öttiäisten varalta, mutta mitään en löytänyt.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Uroksen kutina paheni. Kävin ostamassa shampoota herkälle ja kutisevalle iholle ja vein uroon suihkuun. Ja kas, märässä mustassa turkissa kipitteli pieni ruskea Eliö! Iuh. Pienoisessa paniikissa todennäköisesti suihkutin sen hengiltä. Pesu jäi vaahdotusta vaille, kuivasin vain koiran ja soitin eläinlääkärille. Joka tietenkin oli suunnattoman pettynyt, kun en ollut tajunnut purkittaa Eliötä mikroskooppitutkimusta ja lajinmääritystä varten. Lupasin kuitenkin yrittää löytää toisen, ja sain kutsun tulla huomenna aamulla vastaanotolle, mikäli onnistun. Istuin sitten tunnin keittiön lattialla vääntelemässä koiraa ja sihtaamassa sen turkkia kamman kanssa ylimääräisen elämän varalta. Bongasin yhden Eliön, mutta olin liian hidas enkä saanut sitä purkkiin. Toisella kertaa tärppäsi. Nyt siis sitten aamulla lääkäriin koirankirppu purkissa.

Kuinka ollakaan, nyt sitten tuntuu, että itseäkin kutittaa. Toivon, että uroon Eliöt ovat sellaista sorttia, että viihtyvät vain koiraeläimissä, ja ettei minun tarvitse polttaa kaikkia kodintekstiileitä roviolla.

BrrRRrrrr... :(

Saanko esitellä: miehemme Espanjasta!

Nyt se siis on täällä. Ihan Kustin näköisenä, joten Bennistä tuli Kusti.

Istuin eilen junassa yhteensä 9 tuntia 35 minuuttia. Ensimmäinen tunti vierähti rattoisasti jääkylmässä junanvaunussa, johon ei tullut lämpöä mistään. Ulkona oli lähemmäs parikymmentä pakkasastetta. Sitten tuli konnari sanomaan, että oli järjestänyt istumapaikkoja viereisestä vaunusta, mutta vahinko oli jo tapahtunut: ikirouta oli hyydyttänyt varpaani koko päiväksi. Muutenkin oli aika karu aamu - ihmistä ei ole luotu heräämään puoli viideltä.

Odottelin asemalla puolisen tuntia, ennen kuin Espanjankoirien Helena ilmaantui mustan ja soikiona sinkoilevan koiran kanssa. Koira touhotti ja hössäsi ja oli lähdössä kaikkien ohikulkijoiden matkaan. Jotenkin siinä onnistuttiin vaihtamaan lainapanta omaan ja hihna Helenan kädestä minun käteeni. Sopivalla hetkellä Helena sitten livahti tiehensä (koira oli jo ehtinyt muutaman päivän aikana kiintyä häneen) ja sitten olimme vain me. Selvästi herra vähän hätääntyi, kun ainoa tuttu ihminen katosi jonnekin, ja hihnan toisessa päässä roikkui joku outo nainen.

Yhdeltä lähdettiin sitten ajelemaan kotia kohti. Kusti (joka ei kyllä vielä silloin ollut Kusti) matkusti kuljetusboksissa ja oli suurimman osan matkasta rauhallinen ja hiljainen. Välillä se kuitenkin ilmaisi tyytymättömyytensä boksiin, vonkui ja mourusi ja yritti kaivautua ulos, mutta rauhoittui taas sitten. Tuore emäntäkin olisi mielellään nukkunut hieman, mutta suureksi harmiksi junan ainoa tupakkapaikka oli lemmikkivaunun etuosassa, ja lemmikkivaunu heti veturin jälkeen ensimmäisenä vaununa, joten kaikki junan nikotiiniaddiktit ramppasivat vaunun läpi lähes tauotta. Tuntuu oudolta ajatella, ettei joku kestä olla paria tuntia ilman tupakkaa, vaan pitää puolen tunnin välein päästä johonkin kämäiseen koppiin käryämään.

Kotiasemalla oli vastassa kaveri miehensä kanssa, joten saimme autokyydin kotiin. Kotona piti tietysti touhottaa kovasti ja nuuskia kaikki paikat läpi, yrittää astua uuden omistajan oikeata jalkaa, ja kun omistaja ei ollut suosiollinen, elehtiä ikään kuin olisi ollut lirauttamassa edellämainitun omistajan edellämainitulle jalalle. En tiedä, yrittikö se testata, kumpi määrää kaapin paikan, vai oliko se vain niin stressaantunut.

Yö meni ihmeen hyvin. Kusti nukkui portin takana keittiössä, eikä kolistellut porttia kuin kerran koko yön aikana. Aamulla kävimme pikapikaa kiertämässä parin korttelin ympäri, ja nyt sitten yritetään totuttautua toistemme läsnäoloon.

Väsyttää edelleen. Ihmissuhdevammatko lienee vai mitkä, mutta jostain syystä uni ei meinaa nykyisin tulla.