Kurjuutta kummempaa.

Rokki oli ja meni. Raadoin viime viikon, valvoin viikonlopun, pakkasin vimmaisena maanantain, ja selvisin hengissä. Artistit olivat tyytyväisiä, jopa niin tyytyväisiä että erään ryhmän viisikymppinen, joulupukin näköinen kiertuemanageri pyysi keikkamyyjältä yhteystietoni ja lähetti sähköpostia, jossa lähestulkoon pyysi kylään Englantiin ja antoi numeronsa. Mitä tuollaiseen vastaa?

Viikonlopusta jäi käteen lukuisat mustelmat, auringonpolttamat huulet ja käsivarret, sekaisa vatsa ja armoton väsymys. Ja tavallaan kuitenkin hyvä mieli siitä, että kaikki meni sittenkin hyvin. Kaikesta huolimatta. Vaikka pelotti julmetusti, että katkeanko kesken viikonlopun ja jätän asioiden sujumisen muiden harteille. Keskiviikkona tuli nimittäin melkoisen huonoja uutisia - isä sai aivoverenvuodon. Perjantaina vähän huonompia - isä siirrettiin täältä Kuopioon. Silloin angstasin niin paljon, etten pystynyt nukkumaan vaikka olin ottanut selän takia lihasrelaksantin yötä vasten. En osannut keskittyä mihinkään kunnolla, ja juoksinkin jatkuvasti pitkin ja poikin ja korjailin omia jälkiäni.

Nyt isä on tuotu takaisin tänne, kuntoutus alkanee pikkuhiljaa, mutta vuoto ei ole hävinnyt minnekään ja aivoissa on edelleen turvotusta. Lihaskoordinaatio ei ole kunnossa, puhe on puuroista ja ajatuksenjuoksu sekavaa.

Ahdistaa tällainen pelkääminen.