Mea culpa, osa 2.

Sävyni on yhtä anteeksipyyteleväinen kuin ennenkin. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että ei minun elämäni nyt niin kovin kiinnostavaa ole, ettäkö joku näistä laiskaakin laiskemmista päivityksistä kärsisi.

Syksy on ollut vaikea. Isän tilanne on huolettanut, töissä on asiat ja ilmapiiri sekaisin, ja sääkin tuntuu olevan koko ajan kovin märkä ja harmaa. Ilonaiheita on pitänyt etsiä melkeinpä väkisin. Mutta niitäkin siis on.

Aloitin uudelleen ratsastuksen. Olen ratsastanut viimeksi säännöllisesti lukion aikoihin, eli Hyvin Kauan Sitten. Tuntuihan se vähän oudolta.. vähän se on niin kuin sen polkupyörällä ajon kanssa, mutta ei sitten kuitenkaan. Sitä muistaa, miten pohkeenväistö tehdään, muttei osaa millään laukata rentona. Hauskaa se on silti - en ole vielä löytänyt toista yhtä tehokasta tapaa saada kaikki ahdistavat mietteet pois mielestä edes hetkeksi.

Olen myös tavannut joitakin uusia ihmisiä, joihin tutustumisesta tuli hyvä mieli, ja sisäistänyt sen, että vaikka joidenkin ihmisten olemassaolo hämmentää kovin, sen kanssa voi elää, vaikkapa sitten niin, ettei ole heidän kanssaan tekemisissä.

Yleensä ottaen elämä on ollut ihan siedettävää, mutta välillä aina tapahtuu jotain, joka laittaa tajumaan, mistä kaikesta kuitenkin jää paitsi, ja sitten sitä taas ajattelee hermonsa solmuun ja aivonsa rullalle. Pitäisikö olla rohkeampi? Pitäisikö ottaa riskejä? Pitäisikö uskaltaa heittäytyä? Pitäisikö osata ajatella vain sitä, miltä itsestä tuntuu?

Äh.

No, jos palataan kevyempiin asiohin, henkilöstä, joka oli taannoin riippuvainen Helleforsin pienistä hedelmäkeittopakkauksista ja kärsi suunnattomasti, kun ne katosivat kaupoista, oli suunnattoman helpottavaa löytää korvike:



Yum-o!