Viime viikolla minua pyydettiin maakuntaradion haastateltavaksi, koska olin hankkinut kodittoman koiran Espanjasta. Suostuin, vaikkakin vastahakoisesti. Haastattelu tehtiin suorana tänä aamuna. Sanonpa vain, että ei maailma minusta ainakaan mitään radiopersoonaa saa...
Kirpputilanne näyttää tasaantuneen. En ole löytänyt edes edesmenneitä yksilöitä perjantain jälkeen, tosin ajattelin käydä koiran kamman kanssa läpi tänään.
Viikonlopun aikana olen taas muistanut, että minulla on lihaksia. Tänään ne ovat muistutelleet minua olemassaolostaan oikein olan takaa. Ei tuloksia ilman tuskaa, toivottavasti. Elättelin toivoa, että eilisiltapäiväinen pitkä ja reipas kävelylenkki koiran kanssa olisi vähän vetreyttänyt paikkoja, mutta eipä niin käynyt. On se vaarallista, urheilu.
Ihmissuhderintamalta ei mitään uutta. Tätä menoa vuokraan kohta jonkun vanhan kyläkoulun jostain etään perältä ja elelen siellä mielipuolista elämää kahdenkymmenen Espanjasta pelastetun koiran kanssa. Kuuluuko sen puolen (ihmissuhteitten, siis - ei mielipuolisen kyläkouluelämän) oikeasti olla niin hiton hankalaa? Vai olenko minä oikeasti jotenkin epäkelpo sillä saralla?
Jään miettimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti